Cheek-gaten opetukset: Muusikon näkökulma siihen, mitä varten kritiikkiä tehdään

Ari-Pekka Darth

Eilinen Cheek-hämminki sai sosiaalisen median tulvimaan. Ruudulla lenteli erilaisia näkemyksiä siitä, mitä kulttuurikritiikin pitäisi tai ei pitäisi olla ja millaisia kipukohtia musiikkimedian ja artistin väisessä suhteessa on. Koska nämä asiat selvästi askarruttavat yleisöä, tilasimme kaksi kirjoitusta aiheista. Ensin Luca Gargano kertoo muusikon näkökulman siihen, miksi ja millaista kritiikkiä tarvitaan, ja myöhemmin illalla julkaisemme Nalle Östermanin kirjoituksen median ja muusikoiden suhteesta.

Teksti: Luca Gargano, kuva: Ari-Pekka Darth

”Kritiikki” on sanana kuihtunut. Sen ovat näivettäneet ahkerat nettikeskustelijat, jotka mollaavat etupäässä kaikkea, käyttävät epäkelpoja analogioita sekä kömpelöä kieltä ja vielä ilkkuvat perään, että ”pitää kestää kritiikkiä”. Valitettavan moni myös luulee kritiikin merkitsevän epäkohtien ja huonojen puolien esiin kaivamista ja kielteistä palautetta, jonkinlaista haukkumista. Oikea kritiikki on paljon muuta. Se on asiaan paneutuneen henkilön pyrkimys asettaa teos kontekstiin eli kertoa meille, mistä siinä on kyse tässä ajassa ja paikassa.

Kun suosikkiartistin uusi levy on kriitikon teroitetuissa hampaissa, kaikki on mustavalkoista. Jos sanotaan pahasti, ei taiteilijaa ole ymmärretty. Haukutaan haukkumisen ilosta. Ollaan kateellisia tai itsekeskeisiä ja provosoidaan tahallaan. Kirjoittaja on tietysti sekä epäonnistunut muusikko että epäonnistunut journalisti! Jos levyä taas vuolaasti kehutaan, ollaan tietysti faneja. Minä ja kriitikko. Tiesinhän minä, että meillä on yhtä hyvä maku!

Mistä tämä mustavalkoisuus on tullut? Miksi luulemme kulttuurikritiikin olevan sitä, että joku kertoo meille, onko asia hyvä vai huono? Eikö meillä ole enää aikaa paneutua rakastamaamme kulttuuriin täysipainoisesti? Haluammeko vain pikamaistiaisen, pikatuotteen ja pika-arvion? Ja – mikä tärkeintä – pitääkö kaiken olla kivaa? Mistä lähtien niin sanotun asiantuntija-arvion täytyy olla heppoista kehua yhteistyökumppanuuden säilyttämiseksi ja vain anonyymi nettikeskustelija saa sanoa rumasti?

Astutaanpa hetkeksi kriitikon resuisiin kenkiin. Tämä todennäköisesti avustajan palkalla työskentelevä taiteen rakastaja on koko ajan pahassa pinteessä: Hänen pitäisi rajatun merkkimäärän puitteissa kyetä arvioimaan kulttuurituote niin, että hänen lukijansa osaavat sijoittaa sen johonkin tässä vellovassa valtameressä – tässä genrejen, virtausten, tuotteiden, aatteiden ja merkitysten universumissa, jota kutsutaan kulttuurin kentäksi.

Tehtävänanto on jo yleisellä tasolla järjetön, joten kriitikon tulee rajata. Rajata aihepiiriään, rajata näkökulmaansa, rajata mahdollista tekstinsä yleisöä. Saada aikaan jotain, millä on merkitystä. Juuri tästä rajaamisesta johtuen kritiikillä on oma lukijakuntansa, joka on huomattavasti pienempi kuin vaikkapa kaikki tietyn lehden lukijat. Parhaassa tapauksessa asemansa vakiinnuttanut kriitikko on kerännyt itselleen uskollisen lukijakunnan, joka osaa tulkita kriitikon tekstistä itselleen olennaiset seikat. Kriitikon tyyli ja oma maku on tullut tutuksi, ja näin tekstien syvemmät tasot aukeavat paremmin.

Kritiikki on parhaimmillaan itsessään teos. Hyvä kriitikko osaa esittää omalle yleisölleen, minkätyyppisestä asiasta kulttuurituotteessa on kyse, laittaa sen kontekstiinsa ja ehkä antaa uusia avaimia sen tulkitsemiseen. ”Tämä on kiva” tai ”tämä on paska” eivät ole kulttuurikritiikkiä vaan yksittäisiä, epäkiinnostavia mielipiteitä. Kriitikko ei myöskään ole opettaja tai tähtivalmentaja, joka suorituksen jälkeen koittaa tsempaten kertoa, missä voisi vielä petrata. Kriitikko palvelee vain lukijoitaan, ja niin sen kuuluu olla. Taiteilija voi tietty miettiä, mikä saa kriitikon kirjoittamaan mitä kirjoittaa, muttei taiteilijankaan tehtävä ole palvella kriitikkoa. Kritiikki on puheenvuoro samassa kentässä kuin alkuperäinen teos.

Toki kaikki ymmärtävät, että alkuperäinen teos saattaa kestää tunnin ja sen tekemiseen saattoi mennä vuosi, kun kritiikki syntyi tunnissa. Käytetty työaika ei kuitenkaan vaikuta teoksen eikä kritiikin kulttuuriseen painoarvoon. Suomeksi: tunnin levyssä voi olla 60 turhaa minuuttia, ja toisaalta hieno kolmeminuuttinen voi olla vuosikymmenen tärkein popmusiikkiteos. Samoin yksi osuva teksti voi käynnistää tai jopa lopettaa merkittävän taiteilijauran. Onneksi näin käy harvemmin.

Harhaan mennään myös siinä, kun ajatellaan tietyn kulttuurialan erikoislehden kritiikkiä kaikelle kansalle suunnattuna mainospuheena. Musiikkiteollisuudessa levy-yhtiön tiedottaja mainostaa tuotetta. Hänen tehtävänsä on ainoastaan saada tuotteelle paljon näkyvyyttä, mielellään positiivista. Tämä myytävä tuote (artistin cd) on hiukan eri asia kuin tuotteen aineeton kulttuurinen sisältö (musiikki ja maailma, jota se edustaa), jota kriitikko sitten arvioi.

Kriitikon ei pitäisi ikinä edes nähdä tiedottajan muotoilemia mainoslauseita. Niistä voi toki laiska radiotoimittaja poimia kivoja kehusanoja juontoonsa, mutta oikea kulttuurikriitikko ottaa itse teoksesta kiinni ja käyttää vuosien aikana hankkimansa tietotaidon sen arvioimiseen, mistä tällä kertaa on oikeasti kyse ja mihin se sijoittuu kulttuurikentällä. Ei siis kaupallisella kentällä. Se on eri, vaikka toisinaan nekin kulkevat hetken käsi kädessä.

Suuri yleisö unohtaa yleensä positiivisen (lue: kehuja sisältävän) kritiikin yhtä nopeasti kuin ympäripyöreänkin. Jostain syystä haluamme muistaa moitteet. Onhan se tietysti pöyristyttävää, kun jollakin on otsaa teilata toisen hengentuote!

Negatiivista arvostelua sisältävästä kritiikistä suuttuvat lähinnä kolme tahoa. Artisti ja artistin lähipiiri loukkaantuvat henkilökohtaisesti, koska kokevat kriitikon haukkuvan syyttä suotta. Fanit loukkaantuvat, koska heille kerrotaan, että heidän makunsa on banaali, ehkä jopa huono. Musiikkibisneksen toimijat loukkaantuvat, koska kokevat huonon kritiikin vaikeuttavan heidän työtään tuotteen myymisessä.

Mutta onko tällä kaikella mitään merkitystä kulttuurin näkökulmasta? Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka kriitikon teilaama teos on menestynyt upeasti tai asiantuntijoiden suistuttamaa merkkiteosta ei ostanutkaan kukaan. Mitä me tällä kulttuurikritiikillä oikeasti teemme? Minäpä kerron.

Hyvä kritiikki avaa silmät ja korvat huomaamaan, mikä teoksessa on olennaista. Se voi paljastaa teoksesta yllättäviä yhteyksiä, assosiaatioita aivan muihin asioihin ja mielikuvia, jotka jatkossa liittyvät teokseen. Kriitikon lause saattaa levyä kuunnellessa muistua mieleen vielä 20 vuotta myöhemmin. Kriitikon ammattitaitoa on huomata ja nostaa näitä asioita esiin, poimia tasaisuudesta olennaisia seikkoja. Kriitikon tehtävä on äärimmäisen vaikea, ja olisikin helppoa kirjoittaa puolilatteaa ihankivaa.

Mutta miksi kukaan haluaisi tehdä niin? Kun motivaattorina on taide ja kulttuuri eikä niinkään maksettava korvaus, on tilanne pitkälti sama kuin taiteilijalla: miksi kukaan haluaisi tehdä puolivillaista höttöä? Miksei haluta antaa faneille parasta laatua? Kriitikon ”faneja” ovat lehden lukijat, eivät vaikkapa muusikot tai levy-yhtiöt.

Kuvia kumartelematon musiikkijournalismi, eritoten kritiikki, palvelee siis nimenomaan lukijaa. Se kertoo lukijalle uusia asioita, se on syy ostaa lehti. Miksi kukaan lukisi lehteä, josta tietää jo etukäteen, mitä siinä lukee? Mitä iloa olisi ostaa uusi levy, jonka kappaleet osaa jo ulkoa? Fiksuinta onkin lukea kritiikit erityisen tarkkaan ja valita omat lempikriitikkonsa! Samalla voi tulla oppineeksi jotain paljon laajemmasta kuin lempimusiikistaan.

Kuten muusikkoystäväni muistutti, palkatta harrastelijapohjalta kirjoitetut levy- ja konserttiarviot eivät välttämättä aina ole laadukasta kulttuurikirjoittamista. Tämä pitää toki muistaa – jokainen aloittaa jostain. Pitää myös muistaa, etteivät palkatta harrastelijapohjalta soitetut konsertitkaan aina ole laadukasta kulttuuria. Vaan pidemmän harjoittelun ja tekemisen jälkeen voivat ollakin. Kuka ratkaisee milloin raja on saavutettu? Yleisökö?

Ranskalainen runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire totesi jo vuonna 1846: ”Jotta kritiikki olisi oikeudenmukaista ja jotenkin perusteltua, sen pitää olla puolueellista, intohimoista, poliittista. Toisin sanoen kritiikki täytyy tehdä rajatusta näkökulmasta – mutta näkökulmasta, joka avaa eniten näkymiä.” (Lähde: Wikipedia)

Olen viime päivinä somessa vellovien keskusteluiden jälkeen tullut siihen tulokseen, että meille pitäisi järjestää kulttuurikritiikin lukemisen kurssi. Erityisesti musiikkialalla näytetään kaipaavan sellaista. Keskusteluissa on nimittäin käynyt ilmi, että alan toimijatkaan eivät enää sisäistä, mikä on kulttuurikeskustelua ja mikä henkilökohtaisuuksiin menevää loanheittoa.

Kurssin myötä ehkä päästäisiin tilanteeseen, jossa popkentälläkin ymmärretään kriitikon työn merkitys, sen vaikeus ja hienous. Voisikohan kirjallisuuspuoli auttaa? Siellä käydään usein kiihkeää kritiikkikeskustelua, mutta aivan eri tasolla kuin infantiilissa popmusiikkiväittelyssä. Tai teatteri? Sielläkin on pitkät perinteet kritiikin lukemisesta. Parnasson väki, ohoi? Auttakaa nyt joku, sillä nykytilanne on sietämätön ja näivettää viimeisetkin taiteen ja kulttuurin rippeet popmusiikista!

Luca Gargano on muusikko ja musiikkialan monitoimija, entisessä elämässään myös toimittaja, mutta kriitikon hommia vain varovasti kokeillut ja niistä heti luopunut.

Hänen oma, vuonna 2010 julkaistu albuminsa sai Rumban arviossa yhden tähden.