Cheek-gaten opetukset, osa 2: Mustat listat eivät ole ratkaisu musiikkialan ongelmiin

20.11.2013

Nalle Österman kirjoitti pitkän kolumnin musiikkiteollisuuden ja -median välisten suhteiden kipupisteistä – sekä siitä, miksi porttikieltojen jakaminen voi olla artistin omien etujen vastaista. Siirrymme seuraavaksi muiden aihepiirien pariin.

Teksti: Nalle Österman, kuva: Mikko Marjakangas

Periaatteessa medialla on sananvapaus.

Näin lausahti Michael Monroen ja Von Hertzen Brothersin manageri ja asianhoitaja Virpi Immonen noin vuosi sitten Rumba-lehdessä suomalaisesta musiikkibisneksestä kertovassa artikkelissa.

Lausahdus tuli äskettäin mieleeni seurattuani eilen käynnistynyttä keskustelua verkossa, jonka synnytti eilen järjestetty raptähti Cheekin tiedotustilaisuus Helsingin Kämp-hotellissa.

Cheekin yhteistyökumppanin Warner Musicin markkinointistrategiassa uutissivut piti varmasti täyttää haltioitunut ihastelu ja kunnioitus tähteä kohtaan, joka suuren maailman tyyliin järjesti oikein lehdistötilaisuuden ilmoittaakseen ensi kesän jättikonsertistaan Helsingin Olympiastadionilla. Julkisuuteen lähteneen tiedotteen mukaan kaikki Suomen mediat oli kutsuttu paikalle.

Reilua tuntia ennen sosiaalinen media ja Ampparit-uutisportaali syttyivät kuitenkin Cheekistä ihan muista syistä. Tähän antoi kipinän Rumba-lehden uutinen, jossa paljastettiin Rumban avustajan Oskari Onnisen olevan ei-toivottu henkilö lehden edustajaksi tilaisuuteen.

”En halunnut negatiivista energiaa tähän saliin”, totesi artisti aiheesta häneltä kysyttäessä.

Negatiivista energiaa oli ilmeisesti aiheuttanut Onnisen Rumbaan kirjoittama yhden tähden levyarvostelu Cheekin uudesta albumista Kuka muu muka.

Tämä ei ole tietenkään ensimmäinen kerta suomalaisessa musiikkibisneksessä, kun monikansallisen levy-yhtiön paikallisosasto yrittää torpata yksittäisen lehtimiehen mahdollisuudet harjoittaa ammattiaan.

Käsittämättömäksi sen tekee se tökerö tapa, jolla Cheek managereineen ja levy-yhtiöineen päätti vaikuttaa lehden toimitukselliseen sisältöön määrittelemällä omalla vallallaan jutun tekijän lehden toimituksen sijasta.

Kuinka paljon negatiivista energiaa syntyi nyt, kun Suomen suurimpaan sanomalehteenkin – eli Helsingin Sanomiin – kirjoittava Onninen päätettiin jättää ulos?

Se fiksu ja filmaattinen Cheek, joka oli ihastuttanut Vain elämää -ohjelmassa ja saanut suuret kansanjoukot ryntäämään levykauppoihin ja loppuunmyytyihin jäähalleihin, olikin muuttunut pikkusieluiseksi nousukkaaksi.

Tilaisuus, jonka piti esitellä Cheek popmaailman Paavo Nurmena, muuttuikin herkkähipiäisen päsmärin hiekkalaatikoksi, jonka prameat kulissit vain alleviivasivat tilaisuuden kaksinaamaista ilmapiiriä.

Kämpissä Cheekillä olisi ollut miljoonan taalan tilaisuus osoittaa olevansa Vihaajat vihaa -kappaleensa kertosäkeen mukainen mies ottamalla iloiset poseerauskuvat Rumban inhottavan kriitikon kanssa – vaikka vain hyvän tahdon eleenä. Sillä mies olisi osoittanut tyylikkäästi olevansa negatiivisimmankin kritiikin yläpuolella.

Nyt turvauduttiin mustaan listaan.

Mielestäni tässä piilee yksi suomalaisen musiikkiteollisuuden valtavista rakenteellisista ongelmista monikansallisten yhtiöiden kotimaisten sivuhaarojen konttoreissa.

Tässä rakenteellisessa ongelmassa halutaan kaikkien toimittajien olevan kuin samasta puusta veistettyjä: värittömiä, hajuttomia, mauttomia. Mieluiten sellaisia, jotka toistelevat levy-yhtiöiden markkinointiosastoilla syntyneitä mantroja papukaijamaisesti ja niitä kyseenalaistamatta. Kirjoittamalla turvallisia levyarvosteluja, joissa ei vahingossakaan lipsahdeta alle kolmen tähden.

Jos suostuu markkinointikoneiston jatkeeksi ja pelinappulaksi, avautuvat ovet levy-yhtiöiden kekkereihin, pikkujouluihin ja levyjen julkistamistilaisuuksiin. Hyvässä lykyssä saattaa tulla vielä palkituksi Tampereella järjestettävässä vuosittaisessa palkintogaalassa Musiikki & Mediassa toimittuaan teflonpintaisena jees-miehenä. Tai -naisena.

Periaatteessa medialla on sananvapaus, aivan niin. Mutta kun musiikkitoimittaja uskaltaa käyttää sanan säilää rohkeasti ja herättää tunteita sekä ristiriitaisia mielipiteitä lukijoissa, on hän musiikkiteollisuuden silmissä vaarallinen hahmo, joka on järkevämpää pitää turvallisen välimatkan päässä kuin kutsua sisään.

Kun kriitikon tai musiikkitoimittajan virkaa harjoittava sanataiteilija ei suostu tanssimaan artistin pillin mukaan vaan pitää omasta ilmaisunvapaudestaan kiinni, voi seurauksena olla joutuminen levy-yhtiön tai managerin mustalle listalle.

Silloin ei artistia haastatella, ja silloin myös levyt yritetään ohjata muille arvostelijoille.

Yleensä ne kirjoittajat, jotka uskaltavat kirjoittaa mielipiteensä nuoleskelematta ja kuvia kumartamatta tulevat törmäämään tähän rakenteelliseen ongelmaan ennemmin tai myöhemmin.

Viimeisimpänä esimerkkinä Oskari Onninen.

Useat alan toimijat eivät tunnu ymmärtävän, että sanataide ja kulttuurikritiikki eivät aina kuulu yksiin mainospuheiden ja tyhjien korulauseiden kanssa. Eikä niiden kuulukaan mennä.

Jos mustia listoja käyttävissä yhtiöissä halutaan tuottaa yksiulotteisia musiikkijuttuja lukijoille yhtiöiden hyväksymiltä kirjoittajilta, täytyy yhtiöissä hyväksyä myös se, että tällöin ostavan yleisön mielenkiinto saattaa ohjautua kiinnostavampiin elämyksiin ja viihdetuotteisiin kuten peleihin, elokuviin, matkoihin, valokuviin ja sosiaaliseen mediaan.

Ja tässä piilee mustan listan kirous: jos lukijoita puhuttelevia kirjoittajia, toimittajia ja mediapersoonia suljetaan artistin oman kuplan ulkopuolelle, saattaa julkisuuskuvan ylimitoitettu suojelu kääntyä artistia itseään vastaan. Tekeehän se artistista paljon värittömämmän, hajuttomamman ja mauttomamman.

Tylsemmän.

Turha siis valittaa, että äänilevyt myyvät yhä vähemmän, jos on itse ollut luomassa rappiollista ilmapiiriä sisältä käsin.

Aikoinaan sanottiin, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Tämän ajan mediaympäristössä en jaksa enää tuohon lauseeseen uskoa.

Tarvitaan myös substanssia.

Cheekin ja Warnerin toiminnalla saattoi nyt olla paljon vahingollisemmat seuraukset kuin sillä, että tiedotustilaisuuteen kutsutun musiikkimedian nenäkäs ja rohkea musiikkitoimittaja olisi päästetty paikalle raportoimaan.

Nyt substanssi ei syntynyt tiedotustilaisuuden sisällöstä vaan siitä, kuka jätettiin ulkopuolelle.

Jää nähtäväksi, millainen tahra tästä mediaselkkauksesta jää toistaiseksi virheettömältä näyttäneeseen Cheekin kilpeen. Veikkaan, että stadionin täyttämisestä tuli nyt astetta haastavampaa.

Kirjoittaja on 40-vuotias rocktoimittaja, joka kirjoitti ensimmäisen juttunsa Rumba-lehteen 15-vuotiaana.

Lisää luettavaa