Anna Brotkin tutkii cover-blogissaan tällä kertaa Birdyn teoriassa hyvää versiota Bon Iverin Skinny Lovesta.
Teksti: Anna Brotkin
Brittiläinen ihmelapsi Birdy voitti kykykilpailun 12-vuotiaana ja julkaisi muutamaa vuotta myöhemmin nimettömän debyyttilevynsä. Listasijoitukset useammassakin maassa napsahtivat yllättäen hömppäpopin sijaan Bon Iver -coverilla Skinny Love.
Kun kirjoitan tätä, Birdyn versiota on katsottu 50 miljoonaa kertaa Youtubessa. Katsotuimmalla Bon Iverin vastaavalla on sama luku reilu 10 miljoonaa. Siis viisi kertaa vähemmän. Bon Iverin videon alta löytyy kommentteja kuten ”tykkäsin Birdyn versiosta enemmän”. Eikä siinä ole toki mitään pahaa, jokainen tykkää mistä tykkää. Mutta kyllä se vähän sydämestä silti ottaa. Aika paljonkin.
Myönnän, että cover on komean kuuloinen. Birdy laulaa kuin enkeli, heleämmin kuin moni vuosia keikkaillut kollega. Äänessä on taituruutta ja luonnettakin. Mutta musiikissa on kyse muustakin kuin siitä, kuka suoriutuu parhaiten tai yllättää yleisön päästämällä äänen, johon kukaan ei olisi uskonut.
”Ai ton ikäinen/näköinen/kokoinen/maalainen ja kuulostaa NOIN hyvältä” -ajattelu on aika vaarallista. Se, että joku suomalainen kuulostaa amerikkalaiselta tai nynnyn näköinen rohkealta ei tee hänestä vielä kiinnostavaa artistia. Se, että lapsi osaa laulaa, ei tee hänestä vielä kiinnostavaa artistia. Hyvän laulajan, kyllä, mutta ei artistia. Muusikkouteen ei riitä, että on epäkaupallisen näköinen keski-ikäinen mamma Skotlannista (Susan Boyle) tai helposti lähestyttävä mukava mies Hämeenlinnasta (Ilkka Jääskeläinen).
Voice of Finland -aikakaudella toitotetaan, että VAIN ÄÄNI RATKAISEE. No, tosiasiahan on se, että vain ääni ei ratkaise. Se ratkaisee, onko jotain sanottavaa, nähtävää, kerrottavaa ja koettavaa tästä maailmasta. Sävelkorva ja taitavasti opeteltu laulusoundi eivät vielä vie kovin pitkälle. Voice of Finlandin voittoon ehkä, mutta sillä ei yksistään vielä paljon tee.
Bon Iverin alkuperäinen biisi on puistattavan hieno. Se itkettää ja koskettaa, koska siihen uskoo. On hieman eri asia kuulla Justin Vernonin laulavan “Tell my love to wreck it all / cut out all the ropes and let me fall” kuin kuulla sama säe Birdyn suusta. En halua väheksyä 14-vuotiaan tunne-elämää, mutta sen ikäisenä jonkun vierestä aamulla herääminen sisältää jokseenkin erilaisia konnotaatioita kuin sama asetelma 20 vuotta myöhemmin.
Birdyn versio on hieno. Se on kaunis. Mutta tulkinnasta on mahdotonta irrottaa sitä tosiasiaa, että sen esittää lapsi, joka tulkitsee biisiä tietämättä, mistä se kertoo. Tai ainakin toivon, ettei 14-vuotiaan tarvitse vielä miettiä kuolemaa ja rakkautta, ainakaan ihan tällä tavalla.
Musiikissa on kyse siitä, että uskon johonkin. Uskon siihen, että Justin Vernon laulaa elämästä sellaisena kuin hän sen tuntee. On toissijaista onko se totta vai ei, mutta siihen täytyy pystyä uskoa. Muuten se tuntuu samalta kuin 14-vuotias laulamassa koko elämän mittaisen rakkauden viimeisestä kuolon korahduksesta. Sellaisen laulun voi laulaa hyvin, mutta se ei tunnu missään.
Alkuperäinen
Cover