New Yorkin punk-skenen kulttiyhtye konsertoi Helsingissä 10. kesäkuuta, minkä kunniaksi levyt ovat pyörineet ahkerasti myös lyriikkanblogistin lautasella.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Fullsteam.
”What I want, I want now / And it’s a whole lot more than anyhow.” Näin käynnistyy Televisionin debyyttialbumi avausraidallaan See No Evil. Kitaristi-laulaja Tom Verlainen teksti alkaa julistuksella, jolle kenties vain Patti Smithin debyyttilevyn ”Jesus died for somebody’s sins / But not mine” -aloitus vetää vertojaan.
Patti Smith (josta bloggasin antaumuksella noin vuosi sitten) ei tule mieleen sattumalta. Verlaine ja Smith ovat tehneet yhteistyötä usein, ja kitaristi vieraili myös Smithin tuoreimmalla Banga (2012) -albumilla.
Yhtäläisyydet kuuluvat kuitenkin myös sanoituksissa: Kuten Patti Smith, Tom Verlaine kirjoittaa paljon unista ja unenomaisista urbaaneista maisemista. Verlainen teksteissä on samaa ylä- ja alatyylin yhdistelyä, ja poeettinen, korukielinen hetki voidaan esimerkiksi rikkoa nasevalla tokaisulla.
I went to see her majesty. The court had no suspense.
She said, ”Dream dreams the dreamer.”
I said it’s not my fault.”The Dream’s Dream”
(Adventure, 1978)
Televisionin ystävät tietävätkin, että yhtyeen tuotanto on sangen suppea. Alkulevyt Maquee Moon ja Adventure ilmestyivät peräkkäin vuosina 1977 ja 1978, mutta kolmatta levyä odoteltiinkin sitten 14 vuotta, sillä eponyyminen Television näki päivänvalon vasta 1992. Tällä hetkellä neljännestä levystä on huhuiltu, mutta tuskin kannattaa pidättää hengitystä.
Was a tight toy night, streets so bright
The world looked so thin between my bones and skin
There stood another person who was a little surprised
To be face to face with a world so aliveHow I fell
(Did you feel low?)
No, I fell right into the arms of Venus De Milo”Venus”
(Marquee Moon, 1977)
Esikoisalbumi Marquee Moonia on ylistetty etenkin kitaralevynä, mutta myös sen mieleenpainuvat tekstit ovat saaneet kehuja osakseen. Wikipedian mukaan Verlaine on ammentanut teksteihin vaikutteita muun muassa ranskalaisesta runoudesta, mutta pelkän Pahan kukkia lukeneena en osaa moiseen kommentoida. Selviä ovat kuitenkin viittaukset beat-kirjallisuudesta tuttuun boheemielämään, huumeisiin, urbaaneihin maisemiin, mereen ja nuoruuteen.
Lyyrisesti albumin eheimpiä teoksia on lopetusraita Torn Curtain, joka kuvaa melko abstraktilla tasolla kulissien kaatumista ja julkisivun takaa paljastuvaa uutta näytelmää. Kysymys tietysti kuuluukin, onko mitään todellista olemassakaan, vai muodostaako elämämme vain kerroksittain uusia ja uusia esityksiä?
Torn Curtain reveals another play.
Torn Curtain, such an exposé!
I’m uncertain when beauty meets abuse.
Torn Curtain loves all ridicule.”Torn Curtain”
(Marquee Moon, 1977)
Adventure jatkaa monella tapaa samoista teemoista kuin Marquee Moon, mutta ainakin yksi selkeä poikkeama siltä löytyy. Kolmosraita Foxhole tuo nimittäin hieman yllättäen sotakuvastoa aiemman henkilökohtaisen (jopa itsekeskeisen!) pohdiskelun joukkoon. Tosin siinäkin todetaan, että ”the war’s such a bore.” Tuntuu miltein siltä kuin puhuja (ja kenties sanoittaja itsekin) olisi tahtomattaan joutunut tarkkailemaan taistelutannerta, eikä oikein löytäisi siihen yhteyttä.
In the line of duty, in the line of fire
A heartless heart is my proper attire
The flashing sword has been explored
The perfect slice – perfect slice of life
I feel the shells hit – moonlight web
Goodbye arms, so long head.”Foxhole”
(Adventure, 1978)
Päätuotannon ohella Verlaine on julkaissut soololevyjä, joista ainakin ensimmäisellä (1979) on paljon yhtäläistä Televisionin tyylin kanssa. Tosin sellaisia irtiottoja kuin Yonki Time -sekoilu on hankala kuvitella Televisionin melko vakavalle ilmaisulle. Siitäkin huolimatta, että kolmannen albumin lopettava Mars on sekin aika villi ainakin Verlainen laulujen osalta.
Televisionin tuotannosta itseasiassa juuri kolmas levy erottuu kahdesta muusta selkeimmin. 1990-luvun alussa julkaistu Television ei kuulosta oikein ollenkaan aikansa tuotteelta, vaan se olisi yhtä uskottavasti voinut ilmestyä jo yli kymmenen vuotta aiemmin. Verlaine itse on kuitenkin muuttunut levyjen välillä etenkin lauluntekijänä. Television-albumin kappaleet ovat edellisiin levyihin verrattuna itsenäisempiä teoksia, joista löytyy tarttumapintaa jopa aavistuksen popahtavien kertosäkeiden muodossa.
Enjoy political freedom now!
Enjoy political freedom
Got a shovel
Gonna dig
Dig a hole
Put somethin’ in there”The Rocket”
(Television, 1992)
Esimerkiksi Call Mr. Lee ja No Glamour for Willi jäävät helposti mieleen. Samalla Television on alkanut kuulostaa yhä enemmän postpunkilta (jolta se tavallaan kyllä kuulosti jo vuonna 1977). Mainituissa biiseissä kuulee helposti jotain Echo and the Bunnymen -tyylistä, ja ainakin The Rocketissa on jopa hitunen Pixiesiä, ellen aivan ole seonnut. The Rocket ja Rhyme ovatkin sanoituksellisesti levyn vapaimmat raapaisut, joissa Verlaine luottaa vapaaseen assosiaatioon ja tekstit saattavat olla jopa improvisoidut (kuten muutamat Patti Smithinkin tekstit).
Kuten kulttibändille sopiikin, on Television melkoinen kummajainen musiikkimaailmassa. Kolmenkaan levyn tuotanto ei oikein asetu mukavasti mihinkään yhteen genreen, paitsi aina yhtä sallivaan ”taiderockiin”. Ottamatta nyt kantaa soolotuotantoon, on Verlainella hyvin tunnistettava ilmaisu, vaikka yhteyksiä ja vaikutteita voikin löytää. Toivon kovasti, että yhtye saa vielä studiolevyn aikaan, kunhan siitä vain ei tule ylipitkää ja tuotannoltaan pöhöttynyttä ”paluulevyä”. Olisi kiinnostava kuulla, mistä Verlaine 2010-luvulla laulaisi.
Tässä vielä yhtyeen musiikkivideo 1990-luvun alusta.
[Huomautus! Sanoitukset lainattu verkkolähteistä, joten virheitä saattaapi löytyä.]