Teksti elää kun siihen puhaltaa henkeä. Fraseeraus ja tauot, mutistut ja hampaiden välistä syljetyt sanat muuttuvat kolmiulotteisiksi. Niillä on sointi, ja sointi yhdistää ne musiikkiin, aivan kuten riimitetyssä runoudessa on rytmi ja poljento. Vihdoin se tuossa muodossaan kelpaa meille kirjallisuudeksi, koska niin meille on opetettu. Hengitämme ulos. Ja sisään.
Henki hengityksen taustalla henkii henkilöstä, on ilmaa joka kulkee jostain sisään ja samasta ulos. On ilmaa, ja sitten on kuumaa ilmaa, ja sitten on sana, joka seisauttaa hetken ja jäädyttää ilman. Sanalla on henki, ja sen muoto.
Kun on kerran kuullut Dylanin säkeitä – todella kuullut – ei niitä voi unohtaa. Masters of Warin hampaiden välistä tihkuva viha, kuin raipan iskut, joita tuo folk-liikkeen monotoninen tappokone, akustinen kitara säestää. Tai It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) ja se sukupolvi, joka heräsi horroksesta ja näytti vanhalle kaartille peiliä siitä maailmasta jonka olivat lapsilleen luoneet, ja sylki sen takaisin heidän kasvoilleen. Ei hätää äiti, minä tässä vaan vuodan kuiviin.
Ja on Dylaneita, loputon määrä erilaisia versioita. On se samettilippalakkinen poika, josta tuli Donovan, joka muutti Blowin’ in the Windin Catch the Windiksi. On aurinkolasien taakse luhistuva amfetamiinijeesus, jonka sanojen tulva synnytti Bruce Springsteenin debyyttilevyn pastissit. Ja Father John Mistyn. On nuoren Rimbaudin näköinen Rimbaud-Dylan, joka sai Patti Smithin kiinnostumaan Rimbaudista, koska tämä näytti nuorelta Dylanilta.
Ja on kotimaisiakin Dylaneita, kuten Dave Lindholm tai Liimanarinan Olli Pauke; taiteilijoita, jotka ovat todella ymmärtäneen Dylanin sielun, sen ohuen puhtaan elohopeasoundin, ja kaatavat maailmoja ja aitoja jossain tälläkin hetkellä. Sitten on muodon sisälle pakettimatkan tehneitä hyväntahtoisia turisteja kuten Hector, tuo Suomen Donovan, jotka mallintavat kyllä muodon, mutteivät subversiivistä, kaikkia rakenteita ylenkatsovaa elohopeaa. (Kannattaa muistaa, että Hector coveroi Barry McGuirea, ei Dylania.)
Dylanin saavutukset jäävät nykyisin huomaamatta, koska hänestä on tehty parodia itsestään. Hänestä on tehty, ja hän on tehnyt itsestään, tai antanut tehdä, tai tehnyt koska on annettu.
Legendaarisen nimensä traumatisoima vanha mies on paennut itseään swing-bändin keulille, ja hänen eilisen minänsä ruumiiseen pumpataan henkeä vähintään 3–4 kertaa Mojon ja Uncutin kaltaisten populaarikulttuurin pornolehtien kautta. Dylan on vapaata riistaa kunhan ruumis on vielä nuori ja puhutaan kuudennettatoista kertaa samoista iänikuisista Blonde on Blonden nauhoituksista, joka on ”virallinen Bob Dylan -klassikko”. Tai julkaistaan siitä 16 levyä sisältävä boksi, joka on sama populaarikulttuurille kuin rypälepommit sodankäynnille.
Levyhän on tietenkin suurilta osin kujalla olevien sessiomuusikoiden kanssa amfetamiini- ja beaujolais-päissään tehtyä paskaa, tyhjäpäistä kikkailua ja pieruhuumoria (mm. Rainy Day Women #12 & 35), mutta tätä ei saa sanoa, koska kyseessä on ”Rockin Klassikko Levy”, eikä mitään ole konservatiivisempaa maailmassa – tai, no, HC-punk tai äärimetallin alalajit – kuin klassinen rock ja ne harmaantuvat vanhat miehet jotka sen alttaria vaalivat.
Mutta on siellä jalokiviäkin. Visions of Johanna ja etenkin muotoa ja popkappaleen rajoja rikkova Sad Eyed Lady of the Lowlands.
Ja 30 vuotta myöhemmin Highlands, joka on tuon kappaleen jatko-osa, mitä ette ole koskaan tajunneet (en minäkään ollut enne tätä). Vaimo vaan on poissa, ja tilalla ajatus Erica Jongista, ja tarjoilija, josta Dylan ei suostu piirtämään tilausta dinerissa tehdessään lyijykynäpiirrosta, koska ”en piirrä kuvia muistista”. Vaimostaan. Joka on poissa.
Ja niiden välissä Brownsville Girl, joka niin ikään käsittelee unohtamista, itseyden ja merkityksien sulautumista. Laulaja muistaa käyneensä elokuvissa, ja muistaa että siinä oli Gregory Peck, muttei muista ampuiko tämä ja miksi, ja jos ampui, niin oliko sittenkään, ja samalla oma ympäristö häviää ja jäljellä on beckettiaaninen hahmo, joka on eksynyt amerikkalaisen unelman erämaahan, elokuvalavasteisiin joihin on asetuttu asumaan kun todellisuus näyttää liian epätodelliselta.
Nuo yli kymmenminuuttiset kappaleet rikkovat tietenkin myös ajan käsitteen, ja aika on Bob Dylanin pahin vihollinen. Aika sitoo hänet aikaan ja 60-lukuun, tekee hänestä vanhan meidän keskellämme. Siksi Desire ja Blood on the Tracks tai Time Out of Mind ja Love & Theft ovat lopulta mielenkiintoisempia levyjä kuin Highway 61 Revisited tai Blonde on Blonde.
Tai samasta syystä Dylanin upein levy on Hard Rain, tuo kaikista parjatuista livelevyistä parjatuin, sillä sen kuminauhoilla ja mustalaisviuluilla nipussa hädintuskin pysyvien sovitusten keskellä Dylan raivoaa ja sylkee omia kappaleitaan kuin ensimmäistä kertaa, rikottuaan tequilapäissään surun sokaisemana niiden silkkihansikkailla käsitellyt, klassikoiksi mielletyt muodot, ja virtaa niiden läpi kuin haava, jonka on itseensä iskenyt: rätti päässä, viikon sadetta ja maailmanlopun vedenpaisumusta traileriin ja viinapulloon paenneena, niin että vaimo ja lapset istuvat eturivissä ja on/off-rakastajatar Joan Baez seisoo lavan reunalla, ja avioero on asia joka roikkuu ilmassa niin että siitä voisi leikata viipaleita ja ruokkia meidät kaikki.
Dylan on siellä mistä ette häntä etsi. Dylan on singlejen b-puolilla, unohdetuilla konserttiäänityksillä ja niillä raidoilla jotka eivät ole niitä ilmeisimpiä. Dylan on Locarnossa lavalla ja tajuaa olevansa, ja häviää sen takia siihen jonka on löytänyt, loputtaman kiertueen lupaukeen loputtomuudesta, ajattomasta ajasta. Dylan syntyy uudelleen Jeesuksessa, ja kyllästyy lopulta pelastukseenkin, ja kävelee pimeyteen.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Dylan on Charles Chaplin (taas, kuten uransa alussa), joka tanssii dinerin parkkipaikalla, ja The Times They Are A-Changin -kappaleen omahyväinen ja nuoruuden korskeutta tihkuva vallankumous on surkastunut vanhan miehen harmaaseen todellisuuteen, tuhat kertaa todellisempaan muotoon ”I used to care, but things have changed” (joka sekin tietenkin on survaisu palleaan meille jotka sille kehtaavat ymmärtävästi hymähtää).
Dylan muuttuu mielenkiintoiseksi silloin kun hän ei enää ole mielenkiintoinen. Todisteena tästä Basement Tapes, Time Out of Mind ja Tempest, kaikki teoksia jotka ovat syntyneet eräänlaiseen merkitykselliseen tyhjiöön, moottoripyöräonnettomuuksien jälkeiseen hiljaisuuteen tai Together Through Lifen kaltaisten kalkkunoiden jälkeiseen luovaan nadiiriin.
Ja jotenkin mieleen palaa Times Have Changedin videon kyömynokkaa katsoessa säe kaukaisesta Visions of Johannasta. ”The ghost of electricity howls in the bones of her face”, voiko sitä kauniimmin sanoa?
Sähkön haamu, sähkön eli energian poissaolo. Elämän poissaolo. Ulvoo, niin kuin kuuta ulvotaan, tai kuollutta. Kasvojen alla pääkallo, stilleben, memento mori.
Poissaolokin on todiste siitä, että joskus oli.