Täpötäydelle Ylioppilasteatterille huhtikuussa esiintynyt Khid osoitti, millainen voima musiikilla voi olla suhteessa elokuvaan. Mykkäelokuvaan keskittyvä Loud Silents -festivaali järjesti Tampereella esityksen, jossa taideräppäri teki musiikkia Fritz Langin Metropolisin tahtiin.
Kokemus oli transformatiivinen: se kytki 89 vuoden takaisen tieteisdystopian tähän päivään ja samalla kajosi sen omaan DNA:han. Metropolis ei ollut entisensä.
Khidin jälkiteolliset äänet nivoivat Langin elokuvan kiehtovalla tavalla vuoteen 2016. Kun tehtaan työläiset väänsivät valtavan koneen hammasrattaita ikuisella loopillaan, säestys osoitti, kuinka tarkkaan Lang nykyhetkeä ennusti.
Mietin kirjailija Johannes Ekholmin kritiikkiä kapitalismia ja työelämää kohtaan. Mietin, mitkä ovat omat hammasrattaani, millaisia muttereita minä työssäni väännän.
Mykkäelokuva on kiinnostava taiteenlaji, sillä se elää säestyksestään – tai sen poissaolosta. Muistan nähneeni F. W. Murnaun Nosferatun (1922) ensimmäistä kertaa täysin ilman musiikkia ja pelänneeni vietävästi äänettömästä oviaukosta ilmestyvää mykkää paholaista. Sen jälkeen dvd:ltä löytynyt, James Bernardin elokuvaan valmistama säestys tuntui alleviivaavalta ja hölmöltä.
Itävaltalainen Michael Haneke on uuden euroelokuvan tärkeimpiä nimiä ja hiljaisuuden maestro. Hän uskoo musiikin manipuloivan ja ohjailevan katsojaa paikoissa, joissa oikea elämä ei niin tekisi. Elokuvantekijänä hän välittää hahmoistaan ja haluaa olla läsnä heidän kokemuksissaan ilman välikäsiä. Sadistiksi väitetty ohjaaja osoittaa empatiaa, kun hän väkivallan jälkeen seisahtaa sitä seuraavaan tunteeseen.
Silloin, kun musiikkia elokuvissa käytetään, se voi kärjistetysti liikkua kahteen suuntaan: kuvassa nähdyn muassa tai sitä vastaan. Klassinen Hollywood-elokuva on hionut ensimmäisen huippuunsa ja pitää kiinni vanhasta ”totuudesta”, jonka mukaan elokuvamusiikki on parhaimmillaan, kun siihen ei kiinnitä huomiota.
Tähän teesiin sisältyy elokuvamusiikin funktio tunteita ja ajatuksia ohjailevana kerroksena: kuvaa pönkittävänä manipulaationa, josta katsoja ei ole tietoinen. Romanttinen Hollywood-draama tekee tämän taiten, samoin slapstick, joka rytmittää bada-tshh-äänensä visusti vitsien punchlineihin.
Vastaan liikkuminen voi olla sitä, että kuvasta kaivetaan esiin merkityksiä, joita ei muuten voisi löytää. Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood (2007) on tästä hyvä esimerkki. Siinä Radiohead-kitaristi Jonny Greenwoodin valittavat jouset painavat katsojaa penkkiinsä ja ennakoivat tulevaa ihan kuten elokuvan nimikin: vielä veri virtaa.
Hans Zimmer puolestaan perusti Inceptionin (2010) musiikin Edith Piafin Non, je ne regrette rien -kappaleeseen. Osaan katsojista yhteys iski salamana, osaa härnäsi epämääräinen tuttuuden tunne, suurimmalta osalta koko homma meni ohi.
Elokuvateoriassa puhutaan kontrapunktista: musiikista, joka tarjoaa vaihtoehtoisia näkökulmia kuvassa nähdylle. Sergei Eisensteinin yhteistyö neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjevin kanssa on tästä ehkä hedelmällisin esimerkki.
Khid teki Ylioppilastalossa samaa. Hänen aikansa internet-citystä kimpoilevat biittinsä kävivät epäsuhtaista dialogia Langin weimarilaisen dystopiaurbaanin kanssa. Kun filmikopio oli vielä italialaistuottaja Giorgio Moroderin vuonna 1984 uudelleen leikkaama, oli esityksessä kerrostumia monesta ajasta. Väliin Paperi T hoki toisteisena samplena ”Oon sitä unien välis olevaa mustaa” samalla, kun työläiset tanssivat kuolemanteknoa Koneeseen kytkettynä.
Katsojana olin samanaikaisesti monessa eri ajassa ja monessa eri paikassa, joista Lang ei Berliinissä kesällä 1925 tiennyt vielä mitään.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka tilasi elämälleen säestyksen Philip Glassilta, mutta sai levyllisen Phil Collinsia.