Musiikista ja sen ilmiöistä kirjoittaminen on Suomessa ihan mahdotonta. Kaikki vaan lyttäävät koko ajan.
Kun omasta mielestään on kirjoittanut hyvän jutun, siitä suututaan. Artistit suuttuvat, managerit suuttuvat. Joutuu mustille listoille eikä pääsee enää levy-yhtiön pikkujouluihin. Haukutaan epäonnistuneeksi muusikoksi, joka ei itse osaa mitään.
Miksei voi olla kannustava ilmapiiri? Miksi Suomessa aina on tällainen alaspolkemisen kulttuuri? Miksi aina vaan ammutaan alas yritteliäs musiikkitoimittaja?
Hauskaa kirjoittaa tämä asia näinpäin. Yleensähän edellä mainittuja asioita nimittäin ilmaisevat artistit, fanit ja levy-yhtiöt.
Musiikkijournalismin ikuinen debatti siitä, mikä on musiikkijournalismin rooli, kulminoitui hyvin keväällä. Oskari Onninen kirjoitti ansiokkaan analyysin Sara ”kielinainen” Forsbergin artistiurasta – tai lähinnä siitä, kuinka urasta ei ole tähän mennessä tullut oikein mitään.
Fanit, artistit ja levy-yhtiöväki vimmastuivat, koska heidän mielestään Onninen oli ihan tosi vittumainen, katkera ja vahingoniloinen perusmusiikkitoimittaja. Esimerkiksi Henri Salonen eli Hank Solo kirjoitti:
”Tässä maassa edelleen systemaattisesti harrastetaan valtavaa kollektiivista itsesabotaasia, joka pitää huolen siitä, ettei me saada luotua kansainvälisyyteen kannustavaa kulttuuria niin kauan, kunnes ymmärretään, ettei se negatiivisuus ja pessimismi auta ketään.”
Tällainen kommentointi perustuu joskus siihen, että monella musiikkialan toimijalla on harhainen käsitys musiikkijournalismista.
Muutama vuosi sitten eräs levy-yhtiössä artistien uraa edistävä ihminen pyrki liennyttämään kirjoittamani artikkelin sävyä. Hän perusteli asiaa sillä, että kaikkihan me – toimittajat, fanit, levy-yhtiöt ja artistit – olemme samassa veneessä viemässä eteenpäin musiikin ilosanomaa.
Ei, emme me ole.
Musiikkitoimittajan työ ei ole viedä eteenpäin musiikin ilosanomaa, jos siihen ei ole aihetta (tosin on paljon niitäkin toimittajia, jotka tätä tekevät). Musiikkitoimittajan työ on viedä eteenpäin mahdollisimman totuudenmukaista sanomaa. Totuudenmukaisuus taas on joskus ihan tosi vittumaisen oloista.
Tilanne on sillä lailla ongelmallinen, että musiikkitoimittaja on käytännössä aina musiikkifani. Moni kirjoittaja on itsekin artisti tai harrastelija-artisti ja tietää, miten kovan työn takana on tehdä musiikkia ja miten pahalta tuntuu, kun joku sitten lyttää oman hengentuotteensa. On toki niitäkin, jotka ovat vain katkeria besserwissereitä ja ihan tosi vittumaisia tyyppejä, mutta he ovat paljon harvemmassa kuin moni luulee.
Ongelmia musiikkitoimittajalla on myös silloin, kun kirjoittaa vaikkapa kriittistä henkilöjuttua artistista. Sitä joutuu punnitsemaan asioita.
Esimerkiksi politiikan saralla on helppoa perustella kriittinen henkilöjuttu yhteiskunnallisella merkityksellä: haastateltavalle tulee paha mieli ja huonoa julkisuutta kriittisestä jutusta, mutta se ei haittaa, koska on yhteiskunnallisesti merkittävää kertoa siitä poliitikosta ne huonotkin puolet.
Mutta miten merkittävää on kertoa artistista sellaisia asioita, joita hän ei haluaisi julkisuuteen? Sehän on vaan musiikkia. Kun kriittinen artikkeli ilmestyy ja artistille tulee paha mieli ja pahimmassa tapauksessa artistin levy-yhtiö lopettaa yhteistyön median ja toimittajan kanssa ja fanitkin raivostuvat, onko se sen arvoista, että kerrottiin totuus?
On se, koska kyse on musiikkijournalismista, ei musiikkiviennistä tai musiikkimainonnasta.
Jos ei voida luottaa siihen, että journalismi – jopa musiikkijournalismi – on aina ja absoluuttisesti mahdollisimman riippumatonta ja totuudenmukaista, koko hommalta menee matto alta.
Siksi siteeraan mielessäni Bull Mentulaa aina, kun näen ammattitaidolla tehdyn musiikkiartikkelin, jonka tiedän vaikuttavan jonkun mielestä ihan tosi vittumaiselta:
”Ei voi muuta sanoo kuin hattua nostaa.”
Jose Riikonen
Kirjoittaja on ihan tosi vittumainen vain, jos on ihan pakko.