Kool Thing – Thurston Moore ja cooliuden käsite popkulttuurissa

Sonic Youth ja Thurston Moore ovat olleet indierock-cooliuden perikuvia 1980-luvun alusta lähtien. Coolius onkin populaarimusiikissa jotain, joka on vaikea saavuttaa, mutta helppo menettää. Mikä on popissa coolia ja kuinka sen voi hukata?

04.07.2017

Yläasteella kouluni musiikkiluokan seinään oli kiinnitetty muutamia kuvia laulajista ja bändeistä. Musiikinopettajani suosikkien Kate Bushin ja Maggie Reillyn vieressä oli kuva kiehtovan näköisestä yhtyeestä. Siinä oli neljä värikkäisiin vaatteisiin pukeutunutta henkilöä. Heillä oli kaikilla aurinkolasit. Kuvan yllä luki teksti Sonic Youth.

En ollut koskaan kuullutkaan sen nimisestä yhtyeestä, mutta jokin kuvassa kiehtoi. Ääni (oletettavasti jotain rajua) ja nuoruus. He näyttivät jengiltä. Varmaa oli, että nämä ihmiset olivat mahdollisimman kaukana nokialaisesta musiikkiluokasta, kuoroharjoituksista ja Tahroja paperilla -yhteislaulusta. He olivat cooleja.

Hieman myöhemmin löysin itsekin sellaisen rockmusiikin, jota ei kuullut vanhempieni Beatles-levyiltä. Suosikkibändejäni olivat The Smashing Pumpkins, Nirvana ja Pearl Jam. Kuuntelin vaihtoehtorockia ja grungea, enkä voinut käsittää, miksi kitaraan ei laitettaisi niin paljon säröä kuin mahdollista.

Pian törmäsin uudelleen Sonic Youthiin. Olin lukenut jostain, että yhtye oli vaihtoehtorockin edelläkävijä ja Nirvanan Kurt Cobainin suosikki. Ostin levykaupasta Sonic Youthin levyn Daydream Nation (1988).

Levy oli jotain aivan muuta kuin olin odottanut. Se oli kyllä meluisa ja raivokas, mutta myös… cool. Toisin kuin Kurt Cobain, Smashing Pumpkinsin Billy Corgan tai Pearl Jamin Eddie Vedder, Sonic Youthin laulajat eivät huutaneet raivoaan tai vaikeroineet surujaan.

Levyn ensimmäisen kappaleen nimi oli Teen Age Riot. Se oli kuulaan melodinen ja laukkasi tasaisen varmalla rytmillä. Kappale oli kaukana grungen rujosta löntystelystä. Laulaja Thurston Moore tavoitti teini-ikäisen turhautumisen ja raivon, mutta myös viileyden panssarin, jonka taakse epävarmuus piti piilottaa.

”It better work out / I hope it works out my way / ’Cause it’s getting kind of quiet in my city’s head / Takes a teenage riot to get me out of bed right now.”

Sonic Youthista tuli minulle cooliuden perikuva, johon halusin pyrkiä. Erityisesti halusin olla yhtyeen kitaristi-laulaja Thurston Moore. Moore vaikutti nörtähtävältä, mutta samalla itsevarmalta. Kun hän murjoi kitaraansa otsatukka silmillä, hän näytti siltä, miltä minäkin halusin näyttää soittaessani kitaraa. Moorella oli aina coolin bändin paita. Hän ei koskaan yrittänyt liikaa.

Moore ja Sonic Youthin basisti-laulaja Kim Gordon olivat vaihtoehtorockin coolein pari. He soittivat maailman cooleimmassa bändissä ja näyttivät coolilta yhdessä. He tuntuivat yksiköltä, joka yhdessä tiesi jotain, mitä tavalliset kuolevaiset eivät voineet tavoittaa.

En varmasti ollut ainoa teini-ikäinen, joka kiinnostui jostakin bändistä, koska se oli cool. Coolius on aina ollut olennainen osa populaarimusiikkia. Artisteista pidetään, koska he ovat cooleja, ja bändejä perustetaan, koska halutaan olla cool.

Coolia on kuitenkin ollut perinteisesti vaikea määritellä. Määrittely-yrityksistä tuleekin usein mieleen Louis Arm­strongin sanomaksi kerrottu lausahdus: ”Jos sinun pitää kysyä mitä jazz on, et saa koskaan tietää.”

Dick Pountain ja David Robins määrittelevät kirjassaan Cool Rules: Anatomy of an Attitude cooliuden asenteeksi tai persoonallisuustyypiksi, jossa yhdistyvät narsismi, ironinen etääntyminen ja hedonismi.

Narsismilla Pountain ja Robins tarkoittavat liioiteltua itsensä ihailua ja tunnetta, että maailma pyörii oman navan ympärillä. Ironinen etääntyminen puolestaan merkitsee tunteiden piilottamista niiden vastakohdilla. Niinpä cool henkilö reagoi pelottavaan tilanteeseen ikävystyneesti ja loukkaukseen huvittuneisuudella.

Hedonismilla Pountain ja Robins tarkoittavat sekä kevyempää mielihyvän tavoittelua että synkempää itsetuhoista hedonismia, jolle perustuu sellaisten hahmojen kuten Hunter S. Thompsonin tai Billie Holidayn coolius.

Vuonna 2014 The Atlantic -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan Toward a Universal Theory of ’Cool’ Derek Thompson nostaa esiin etenkin kapinallisuuden cooliuden tärkeänä ominaisuutena. Hän lainaa Caleb Warrenin ja Margaret C. Campbellin tutkimusta määritellessään coolin henkilön ”sopivalla tavalla autonomiseksi”.

Coolin pitää olla kapinallista, mutta ”rajoitetulla tavalla”. Kapinan kohteen täytyy olla jotakin, jota pidetään tarpeettomana, vääränä tai alistavana. Samalla kapinan kohteen täytyy olla jotakin kapinoinnin arvoista. On coolia kapinoida koulua ja opettajia, mutta ei vaikkapa vanhainkodin muistisairaita potilaita vastaan.

Thorsten Botz-Bornstein kuvaa Philosophy Now -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan What Does It Mean to Be Cool? cooliutta ristiriitojen kautta. Hänen mukaansa cool henkilö pysyy lähellä todellista elämää, mutta ei imeydy sen mukaan. Ei ole coolia olla liian omalaatuinen, mutta ei myöskään kulkea joukon mukana. Coolin henkilön pitää näyttää siltä, että hän ei koskaan voisi menettää itsensä tai tilanteen kontrollia.

Kuten Mike Vuolo kirjoittaa Slate-lehden artikkelissaan The Birth of Cool, entistä vaikeampaa coolin määrittelystä tekee se, että on coolia sanoa olevansa epä-cool. Varmaa on, että jos joku väittää olevansa cool, hän ei sitä ole.

Kokonaan uusi taso cooliuden määrittelyyn tulee, kun jotain ilmiötä tai asiaa pidetään coolina ironisesti. Puhumattakaan siitä, kun post-ironian hengessä ironisesti coolista tulee aidosti coolia.

Coolius sopii mainiosti populaarimusiikkiin – onhan pop usein narsistista, hedonistista, ironista ja kapinallista. Popissa coolius on kuitenkin täynnä kirjoittamattomia sääntöjä ja ristiriitoja. Toisinaan coolin ja epä-coolin ero on hiuksenhieno.

Narsismi on poptähteyden edellytys. Silti se ei saa näkyä liian selvästi. Elvis Presley näytti siltä, että hän heräsi aamulla tukka täydellisesti kondiksessa. Hän ei yrittänyt liikaa, toisin kuin vaikka 1980-luvun popyhtyeet, kuten A Flock of Seagulls tai Thompson Twins.

Popissa ei voi olla täysin ironinenkaan. Tunteellisuus ja tunteiden näyttäminen ovat tärkeä osa musiikkia. Coolin ­popartistin tai rokkarin pitää tasapainoilla taitavasti emotionaalisen avoimuuden ja viileän etäisyyden välillä.

Hardcorepunkkarin tai black metal -kirkujan raivo voi olla coolia. Céline Dionin ylitunteellinen melodramaattisuus taas ei. Kun Joy Division rypee angstissa ja synkkyydessä, se on coolia. 2000-luvun emo-yhtyeiden tai 1990-luvun grungebändien ahdistuneisuus taas ylittää helposti rajan teini-ikäiseen ylitunteellisuuteen ja siten nolouteen.

Yhteiskunnallisen kantaa ottavuuden kanssa pitää olla erityisen varovainen, jos haluaa olla cool. Sen täytyy olla epämääräisen kapinallista ja vihjailevaa. ”Takes a teen age riot to get me out of bed” on coolia, Wingsin Give Ireland Back to the Irish ei niinkään. Harva suorasanaisen kantaa ottava tai poliittinen yhtye säilyy coolina pitkään.

Hedonismi voi olla ikuisesti coolia, kuten vaikkapa The Velvet Undergroundin laulut huumeista tai sadomasokismista. Harva kuitenkaan pitää Juice Leskisen rappioalkoholismia tai Creedin Scott Stappin paranoidia sekoilua coolina. Hedonismin täytyy pysyä oikealla viileyden tasolla ja tapahtua nuorena ja kauniina.

Sonic Youth leijaili parhaimmillaan sellaisilla cooliuden asteilla, että se tuntui lähes yliluonnolliselta. Sen jäsenet eivät sekoilleet tai mokailleet. He näyttivät aina hyvältä, ja heidän musiikkinsa raivokkuus oli kontrolloitua ja tyylikästä. Sonic Youthin kappaleissa ei ruikutettu tai kieritty itsesäälissä, ei himoittu tai haluttu epätoivoisesti eikä kärsitty suuruudenhulluista visioista.

Sonic Youth ja etenkin Thurston Moore vaikuttivat henkilöiltä, jotka olivat varmasti nähneet kaikki coolit elokuvat, omistivat kaikki coolit levyt, tiesivät kaiken coolista taiteesta ja tietysti tunsivat kaikki coolit ihmiset.

Populaarikulttuurissa yksi cooliuden määre on oikeanlaisen kulttuurisen pääoman hankkiminen. Sosiologi Pierre Bourdieu kehitti teorian kulttuurisesta pääomasta 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa pääoma muodosti sosiaalisen elämän perustan ja määritti ihmisen aseman sosiaalisessa järjestyksessä.

Kulttuurisella pääomalla Bourdieu tarkoitti kokoelmaa symbolisia elementtejä, kuten kykyjä, makua, vaatteita, materiaalista omaisuutta ja saavutuksia, jotka ihminen hankkii kuulumalla tiettyyn sosiaaliseen luokkaan.

Samanlaisen kulttuurisen pääoman, esimerkiksi musiikkimaun jakaminen toisten kanssa luo yhteisen identiteetin ja ryhmähenkeä. Kulttuurisen pääoman perusteella ihmisiä voidaan myös syrjiä. Jos et tiedä tai omista oikeita asioita, et pääse mukaan ryhmään.

Kulttuurinen pääoma oli tärkeä tekijä punkin jälkeisessä vaihtoehtorockissa ja sen ympärille rakentuneessa kulttuurissa. Kaikkein cooleimpia hahmoja skenessä olivat ne, jotka tiesivät obskuurien bändien ensimmäiset demot tai kävivät yhtyeiden keikoilla räkäisissä kellareissa, kun kukaan muu ei vielä ollut kuullut niistä.

Kirpputoreilta ja levykauppojen halpalaareista kaivettiin unohdettuja levyaarteita. Juustoiset 1970-luvun viihdemusiikkilevyt tai unohdetut 1960-luvun psykedeliaoutoudet saivat oikeissa käsissä uuden arvon ja cooliuden auran.

Hyvä esimerkki tästä oli tapa, jolla Sonic Youth teki Carpentersista coolin. Carpenters oli 1970-luvun alussa valtavaa suosiota nauttinut Karen ja Richard Carpenterin muodostama duo, jonka musiikki oli monesti kaunista, mutta myös laimeaa ja äärimmäisen valkoista aikuispoppia. Se oli musiikkia, joka oli tehty nautittavaksi identtisten lähiötalojen olohuoneissa beigenvärisissä laiskanlinnoissa.

Sonic Youth kuitenkin löysi coolin synkkyyden Carpentersin sydämestä. Karen Carpenterin elämä oli menestyksen taustalla traaginen. Hän kärsi huonosta itsetunnosta, äitinsä väheksynnästä ja anoreksiasta. Karen oli taitava rumpali, mutta sai soittaa rumpuja yhtyeensä levytyksillä vain harvoin. Hän kuoli vuonna 1983 vain 32-vuotiaana anoreksian aiheuttamaan sydänvaivaan.

Sonic Youthin kappaleessa Tunic (Song for Karen) laulaja Kim Gordon kuvittelee Karenin taivaaseen. Siellä hän soittaa onnellisena rumpuja ja hengailee kuolleiden rocktähtien Janis Joplinin, Elviksen ja Dennis Wilsonin kanssa.

Sonic Youth myös teki version Carpentersin levyttämästä Leon Russellin ja Bonnie Bramlettin kirjoittamasta kappaleesta Superstar, joka kertoo rocktähteen rakastuneesta bändäristä. Se oli ollut Carpentersin käsittelyssä kaunis, mutta myös duolle epätavallisen särmikäs kappale. Superstar uhkui 1970-luvun rockunelman pimeää puolta: fanin pakkomielteistä halua kokea pieni osa tähden säihkeestä ja ihaillun rocktähden kokaiininkylmää kyynisyyttä.

Indierockissa oikea yhtye saattoi olla kuuntelijalleen kuraattori, joka johdatti coolin taiteen pariin. Sonic Youthin levyt ja kappaleet olivat täynnä tällaisia viitteitä. Niiden kautta saattoi löytää musiikkia ja taidetta korkeakulttuurista matalaan. Raymond Pettibon, Lydia Lunch, Gerhard Richter, Crime, Harry Crews, Denis Johnson, Spike Jonze, Chuck D ja Philip K. Dick ovat vain joitain esimerkkejä.

Vertaisverkkojen, Youtuben ja Spotifyn aikana kulttuurisen pääoman merkitys on pienentynyt. Harvinaisinkin levy tai elokuva on saatavilla parilla hiiren klikkauksella, Netflixin tai HBO:n kaltaisissa tilausvideopalveluissa kaikki katsovat samoja sarjoja, muoti tavoittaa kaikki lähes yhtä nopeasti. Internetissä on masentavan helppo nähdä, kuinka epäomaperäisiä omat kulttuurivalinnat tai kulutustottumukset ovat.

Lehtien tai nettisivujen on yhä vaikeampi tutustuttaa lukijoitaan uusiin ilmiöihin, koska vain tutut asiat, joilla on varmasti faneja ja seuraajia, saavat tykkäyksiä ja klikkauksia. Trendejä on vaikea luoda, niiden perässä on helpompi juosta. Kriitikoiden merkitys taiteen suosittelijoina on yhä pienempi.

Pienten piirien ja alakulttuurien salaseurojen sijaan kulttuurimme on täynnä ilmiöitä, jotka tavoittavat nopeasti suuren määrän ihmisiä. Yhtäkkiä kaikki metsästävät Pokémoneja tai muokkaavat selfieitään Faceappilla. Hetkessä näihin ilmiöihin myös kyllästytään. Coolein on se, joka löytää ja myös hylkää ilmiön ensimmäisenä. Tahti on hämmentävän nopea.

1980–1990-luvuilla tahti oli paljon hitaampi. Populaarikulttuurin palaset säilyivät muistoissa ja kirpputoreilla. Vanhat elokuvat tai levyt saattoivat olla enemmän symboleja kuin todellisia objekteja, koska harva oli nähnyt tai kuullut niitä.

Kun Thurston Moore poseerasi EVOL-levyn (1986) sisäkannessa sitarin kanssa keskellä vanhoista kauhuelokuvista napattuja kuvia tai kun Sonic Youth viittasi Death Valley ’69 -kappaleella Charles Mansoniin ja hippiliikkeen pimeään puoleen, he käsittelivät historiaa, joka oli usein kuuntelijalle vain epämääräisesti tuttu.

Aikana, jolloin faktojen tarkistaminen netistä ei ollut mahdollista, coolius syntyi epämääräisyydestä ja mielikuvituksen täyttämistä aukoista. Menneisyyden palasista rakentui kokonaisuus, joka oli sekä tuttu että outo. Sonic Youth vihjaili, mutta ei selittänyt.

Coolius on vaikea saavuttaa, mutta helppo menettää.

Vuonna 2011 Thurston Moore ja Kim Gordon erosivat 27 vuoden avioliiton jälkeen. Samalla myös Sonic Youth lopetti toimintansa. Yhtyeen fanit olivat järkyttyneitä. Gordon ja Moore olivat vaikuttaneet täydelliseltä parilta ja heidän liittonsa indierockin järkkymättömältä peruskiveltä. Yhtäkkiä indierockfanit olivat kuin avioerolapsia, jotka eivät voineet uskoa tapahtunutta todeksi.

2015 ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Girl in a Band Kim Gordon avasi eron syitä. Ne olivat kaukana coolista.

Moore oli haksahtanut nuoreen naiseen. Etsiessään vielä kerran nuoruuden lähdettä ja rakkauden kiihkoa hän hajotti avioliittonsa, perheensä ja bändinsä. Gordon tiesi suhteesta ja antoi miehelleen monta uutta mahdollisuutta. Moore ei kuitenkaan voinut lopettaa suhdetta useista lupauksista huolimatta.

Kirjaa lukiessa tunsin sääliä sekä Moorea että Gordonia kohtaan. Heidän tarinansa oli niin arkipäiväinen. Se oli ikivanha tarina inhimillisestä heikkoudesta, petoksesta, vanhenemisesta ja kuolemanpelosta.

Yhtäkkiä etenkään Moore ei vaikuttanut kovin coolilta. Hän oli keski-iän kriisissään aivan tavallinen viisikymppinen mies himojensa ja pelkojensa armoilla. Heikkous teki hänestä helpommin lähestyttävän ja samaistuttavan, mutta auttamatta myös vähemmän coolin. Ironinen etäisyys oli kuroutunut umpeen.

Kun Thurston Moore kertoi huhtikuun alussa Guardianin haastattelussa, että hän fanittaa Adelea ja ylisti Solangen A Seat at the Table -levyä (2016), jota on kuunnellut parikymppisen tyttärensä kanssa, hän vaikutti setämäiseltä. Tuntui siltä, että Moore yritti epätoivoisesti olla mukana nuorten jutuissa.

Lopulta cooliuden perikuvakin joutuu kohtaamaan sen totuuden, että vanheneminen on harvoin coolia. Cool on nuoruutta, röyhkeyttä ja kauneutta.

Tulisiko cooliutta sitten tavoitella? Populaarikulttuurin kuluttamisessa ehkä, mutta ei varmasti jokapäiväisessä elämässä tai etenkään ihmissuhteissa. Ennen pitkää useimmat tulevat huomaamaan, että ystävät tai elämänvalinnat kannattaa tehdä muulla periaatteella kuin sillä, ovatko ne cooleja.

Cooliuden traagisuus on lopulta siinä, että se on niin katoavaista. Tämän päivän cool ei ole sitä välttämättä huomenna.

Thurston Mooren uusimman soololevyn Rock n Roll Consciousness kappaleella Smoke of Dreams hän laulaa unista ja aaveista. Se tuntuu sielunmessulta kadonneelle New Yorkille ja menneelle elämälle: ”Holding hands on the subway / And the smoking spirits, they will take you in / They wait for you in the shadow / New York City is everything / Seen the ghost dance healers.”

Smoke of Dreams on surullinen ja kaunis kappale. Sitä kuunnellessa ei tule mietittyä, onko se cool. Ehkä Thurston Moore on löytänyt haavoittuvuudessaan jotain uudella tavalla hienoa.

Lisää luettavaa