Aphex Twinin edellisestä albumista ehti hurahtaa 12 vuotta, mutta sinä aikana teknon kuvainraastaja ei kadonnut mielistämme. Pikemminkin artisti vain vahvisti osakkeitaan pysymällä hiljaisuudessa. Samuli Knuuti kertoo nyt, millainen mies tämä kummallinen herra Richard James oikein on.
Teksti: Samuli Knuuti
”Olenko moraalinen ihminen? Tietenkin. Jokaisella ihmisellä on moraalinsa. Vaikka se kuuluisikin: ’Uskon ihmisten tappamiseen’.” (Richard James a.k.a. Aphex Twin)
Edellä ei ole aina kivutonta käydä. Ennemmin tai myöhemmin jalat alkavat painaa. Ja silloin peräpeiliin ilmaantuu nuorempia ja notkeampia perässsähiihtäjiä. Kun he ohittavat edelläkävijän, enää tätä ei muisteta uranuurtajana vaan ainoastaan sellaisena, joka on jo ohitettu.
Siksi niin monet eilisen edelläkävijät valitsevat Kraftwerkin lailla hiljaisuuden. He eivät lopeta musiikin tekemistä, he vain lopettavat sen julkaisemisen. Kummituksia kun ei kukaan pysty ottamaan kiinni.
Näin uhkasi käydä myös Richard Jamesille, jonka edellinen albumijulkaisu Aphex Twin -nimellä oli vuoden 2001 Druqks, hyvin vaikeasti sulava kaksoisalbumi uusklassista pianokilkettä ja elektronista hälyä. Nyt hän on kuitenkin palannut uudella epäilyttävän miellyttävällä Syro-levyllä. Miksi?
”Minulla on noin viisi tai kuusi julkaisematonta albumia kaapissa”, James kertoi Rolling Stone -lehdelle elokuussa.
”En ole vain saanut aikaiseksi julkaista niitä, sillä olen paljon kiinnostuneempi musiikin tekemisestä. Kun kerroin Syrosta levy-yhtiölleni Warpille ja he sanoivat olevansa innoissaan, luulin heidän vitsailevan. Ajattelin heidän sanovan, että ketä kiinnostaa, ei kukaan osta enää levyjä. Miltä tuntuu julkaista Syro? Tunnen itseni kiimaiseksi ja omahyväiseksi.”
Halki 1990-luvun Richard James teki eri nimien suojissa elektronista musiikkia, jossa Karlheinz Stockhousen lounasti Kraftwerkin kanssa ja John Cage haki Derrick Maytä tanssilattialle. Jo vuonna 1991 Jamesin musiikkia kutsuttiin ”braindanceksi”, kaksi vuotta myöhemmin hänet asetettiin kokonaisen IDM-genren (”intelligent dance music”) keulakuvaksi. Olipa lajityyppinä sitten ambient tai teknopunk, Aphex Twinin levyt olivat aina kimurantisti kerrostettuja ja ovelasti lajityypistä toiseen luiskahtelevia.
Paitsi uranuurtaja, Aphex Twin oli tuottoisimpana kautenaan myös elektronisen musiikin paha poika. Hän otti visuaaliseksi tavaramerkikseen omat ilkeästi virnuilevat kasvonsa, jotka hän levynkansissaan ja Chris Cunninghamin ohjaamilla makaabereilla videoilla asetti milloin povimallien, milloin lapsijoukkojen kasvojen tilalle. Haastatteluissa hän kertoi sijoittavansa kaikki ansaitsemansa rahat käytettyyn sotateollisuuteen: tankin ja sukellusveneen hän osti jo 1990-luvulla, ja mies haaveili tuolloin myös taistelualuksen ostamisesta.
Tämä maine ja alati musiikin alla kuplinut pimeys innostivat myös englantilaisia dokumentaristeja käyttämään Aphex Twinin musiikkia taustalla silloin, kun ohjelman aiheena oli kirurgia, raiskaukset, pedofilia, murhat tai sota.
”On mukavaa, että ohjaajat ajattelevat aina minua käsitellessään noita aiheita! Mieluummin annan musiikkini jollekin natsidokkarille kuin jollekin kokkaus- tai nikkarointiohjelmalle.” (NME, 2001)
Kaupallisuutta James ei ole koskaan kumartanut. Kun Aphex Twinin musiikista uuden suunnan löytänyt Radiohead pyysi Jamesia mukaan kiertueelleen, hän kieltäytyi, koska ei pitänyt bändistä. Eikä Madonnalle käynyt sen paremmin.
”Halusin Madonnan matkivan eläimiä”, James sanoi The Guardianille vuonna 2001.
”Olin koonnut kokonaisen listan niitä. Ajattelin sen karkottavan hänet, mutta kun se ei toiminut, vetäydyin itse yhteistyöstä. Minua eivät miljoonat kiinnosta, ja jos olisin tehnyt tuon jutun, muuta ei minulta enää koskaan kysyttäisikään kuin että millaista oli työskennellä Madonnan kanssa. Lisäksi Madonnan koko urassa on jotain vampyyrimaista. ’Kuka on trendikkäin nuori nimi nyt? Palkkaan sen, jotta voin nuorentua’. Se on ihmisten hyväksikäyttöä.”
Toki James ei ole itsekään tyhmien popparien hyväksikäytön yläpuolella. 1990-luvun puolivälissä hän teki nimekkäille artisteille koko joukon remiksauksia, joista useimmilla ei ollut mitään tekemistä alkuperäisen biisin kanssa. Niitä julkaistiin myöhemmin osuvasti nimetyllä kokoelmalla 26 Mixes for Cash (2003). Hän jopa kerskui tehneensä erään Lemonheads-remixin levy-yhtiön lähetin odotellessa eteisessä: James oli unohtanut sovitun noutoajan ja kipaisi hakemaan tietokoneensa roskakorista kahdeksan minuuttia hylättyä rytmiraitaa.
Sillä lailla.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 8/14.