Miten sujuu rockareilta kaunokirjallisuus?

Tuukka Hämäläinen paneutuu sanoitusblogissaan rock-muusikoiden seikkailuihin kirjallisuuden ja runouden piirissä.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Peipa Mäki

Helsingin Kirjamessujen jälkimainingeissa on sopivaa miettiä kirjailijoiksi ryhtyneitä muusikoita. Suomessa ei ole mitään uutta, että muusikoilta julkaistaan kirjoja. Kaikkein tunnetuin esimerkki lienee Kauko Röyhkä, joka itseasiassa julkaisi esikoisromaaninsa ennen esikoislevyään. Kaikkein helpoimmin rock-lyyrikot siirtyvät runoilijoiksi, mutta aivan kivuton siirtymä se ei aina ole.

A. W. Yrjänä on varmasti tunnetuin esimerkki runoilevasta sanoittajasta, eikä hänen tuotantoaan tarvitse juuri esitellä. Yrjänän runot ja sanoitukset ovat monesti samanhenkisiä, ääriesimerkkinään CMX:n Luuhamara, jonka ensimmäinen säkeistö on suoraan samannimisestä runosta Yrjänän toisessa runokokoelmassa Rota (Like, 2000). Muotoilu tosin on kirjassa hieman eri ja ”turhaan”-sana on leikattu (tai lisätty).

Tuuli kulkee maita
kylmät sateet helmoissaan
katse (niin kuin vanhan miehen)
lakaisee maisemaa
ajatus onnesta
saalis nylkemätön
turhaan kouristelee
seinäkoukussa

Luuhamara, san. A. W. Yrjänä (Dinosaurus Stereophonicus, 2000)

Kirjallisesti lahjakkaan Yrjänän lisäksi runoutta ovat yrittäneet monet muutkin. Kotiteollisuuden Jouni Hynysen haparoiva Mies katoaa (Like, 2009) sisältää välillä ihan hyviä ideoita, mutta herättää paikoin yhtä vahvaa myötähäpeää. Myös Tehosekoittimen Otto Grundström on julkaissut runokirjan Tähtiotsa (Johnny Kniga, 2005), joka ei kuulopuheiden perusteella ole mitään mainittavaa.

Veikkaan, että suuri osa rock-lyyrikoista ajattelee runoutta jotenkin helppona kirjoitettavana: sehän on lyhyttä ja muistuttaa ulkoisesti laululyriikkaa. Runouden vaatimukset ovat kuitenkin paljon kovemmat.

Myös Jarkko Martikainen on julkaissut runokirjan 9 Teesiä (Like, 2008), mutta paljon sinänsä sympaattista runokirjaa paremmin sujui Martikaiselta lyhytproosa. Hänen esikoiskirjansa Pitkät piikit ja muita kertomuksia (Like, 2005) on kokoelma huvittavia, kekseliäitä ja pohdiskelevia kertomuksia, joissa poukkoiltiin lähiömiljööstä aina Taivaaseen asti. Martikaisen kieli on sopivan typistettyä ja hallittua. Saarikoskeen viittaava kertomus Suuri runoilija on kuollut on mainio esimerkki Martikaisen puhelevasta tyylistä.

Suuri runoilija menehtyi tänä aamuna. Hänen vielä eläessään keskityimme usein hänen elämäntyyliinsä, joka oli sanokaamme vaikkapa värikäs.

Kulttuuripiirit myönsivät hänen kiistattoman lahjakkuutensa, mutta toisinaan tuntui, että hänen suunsa oli hieman liian suuri ja että hänen persoonassaan oli hieman liikaa kaikkea. Joskus meidän oli vaikea ottaa vastaan tuota suulasta hahmoa ja hänen omituisia ajatuksiaan. Runoilija oli toisinaan irrationaalinen, ja se sai monet epäilemään, tarvitsemmeko me todella hänen kaltaisiaan. Jotkut meistä ehkä pelkäsivät, että runoilijan kaltainen boheemi resupekka innostaisi väärällä tavalla niitä, jotka häntä kuuntelivat, vaikka myönsimme tietenkin hänen kirjalliset ansionsa.

Suuri runoilija on kuollut, teoksessa Pitkät piikit ja muita kertomuksia (Like, 2005)

Myös Absoluuttisen nollapisteen lakoninen laulumies Tommi Liimatta on julkaissut kolme romaania, runoja ja sarjakuvia – sekä sinänsä ainutlaatuisen Sivuhistoria-teoksen (WSOY, 2008), joka koostuu levyttämättömistä sanoituksista. Mainittakoon myös Kuusumun profeetasta ja lukuisista muista yhtyeistään tuttu Mika Rättö, joka on hänkin julkaissut romaanin. Rätön tekele Tihkuluodon kuiskaajat (Teos, 2009) on kuitenkin ensisijaisesti lastenkirja Tove Janssonin Muumi-kirjojen hengessä. Rätön kieli on paikoin hankalalukuista, mutta teksti on ajatuksia herättävää ja hauskaa.

Asteen helpompaa kertomakirjallisuutta tarjoilee esimerkiksi Jussi Valtonen, joka tunnetaan kolmen romaaninsa lisäksi Kuha.- ja Maunula -yhtyeiden kitaristina. Valtosen esikoiskirja Tasapainoilua oli häilyväinen ihmissuhdedraama rock-yhtyeen kulissien takaa.

Tänä syksynä kirjallisten muusikoiden joukkoon astui kaksi lisää, nimittäin Radiopuhelimet-yhtyeen sanoittajapari J. A. Mäki ja Jarno Mällinen. Molemmat kirjoittivat tekstejä jo yhtyeen moniääniseen bändihistoriaan, mutta vasta nyt tekijät julkaisivat kokonaan omat teoksensa.

J. A. Mäki julkaisi sarjakuva-albumin Hermolomamatka (Like, 2011), jossa vanheneva alkoholisti yrittää palata maaseudulle lepäämään, mutta kohtaa bussipysäkillä itsensä ja joutuu surrealistiselle matkalle, joka ei voi päättyä hyvin. Mäen piirrosjälki on kiitettävän monipuolista ja tarina vie mukanaan. Virolainen runoilija ja apinannäköinen bussikuski ovat aivan loistavia.

Jarno Mällinen puolestaan julkaisi hieman perinteisemmän esikoisteoksen, sillä Kieroonkasvukertomus (Like, 2011) on romaanimuotoinen kasvutarina pohjoisen tehdaskaupungista – oletettavasti Oulusta. Mällinen paljastuu oivalliseksi kertojaksi, ja koulukiusatun yläastelaisen tuska on käsinkosketeltavasti läsnä. Romaani käsittelee hyvin vakavia aiheita, jopa pedofiliaa, mutta tekee sen melko uskottavasti eikä tarjoa naiiveja ratkaisuja. On myös osuvan ironista, että koko pikkukaupunki inhoaa tehdasta, jonka tarjoamaa työllisyyttä ilman kaupunkia ei edes olisi.

Musiikkojen ei kaikesta päätellen ole hankala liitää yli muille ylitsepääsemättömän julkaisukynnyksen, sillä paljon järkyttävää diipadaapaakin on rokkarikirjailijoilta julkaistu. Jopa Kauko Röyhkä on tuoreessa Kreikkalainen salaatti -romaanissaan alittanut riman komeasti. Monet julkaisusta haaveilevat kirjoittajat ovat varmaan raivoissaan, kun rock-muusikot seilaavat kustantajien ovista sisään. Mutta myyntiodotteistahan siinä on kysymys ja tunnetun rockarin nimellä on hyvä myydä ihan mitä tahansa. Vaikka Kotiteollisuus-grillimakkaraa.

Ylimalkaan lukemistani muusikoiden kirjoista suurin osa on ollut laadukkaita ja ansiokkaita, mutta olen myös aika valikoiva lukija. Toisaalta rockareiden omaelämänkertoja tai sen sellaisia en ole lukenut, joten luoja tietää millaista tuubaa siellä tarjoillaan tietokirjallisuutena. Lukemani perusteella sanoisin kuitenkin, että etevät sanoittajat voivat olla myös eteviä kirjailijoita. Eikä mikään estä yrittämästä. Kannattaa tosin lukea tekstinsä pariin kertaan, ettei jälkeenpäin katumus yllätä.