Muistokirjoitus: ”Tämä meidän maailmamme nyt on vaan usein aika tylsä paikka” – David Bowie (1947-2016) loi uuden ulottuvuuden

David Bowiesta on mahdotonta kirjoittaa mitään uutta ja mullistavaa.

Hänen saavutuksensa on käyty läpi niin monta kertaa, että oli typerää kirjoittaa hänestä perinteistä nekrologia, jossa kerrotaan lukujen ja anekdoottien keinoin, kuinka merkittävä artisti hän oli.

Ei, sellaista olisi turha tehdä. Tämä muistokirjoitus on saavutuslistan sijaan kertomus siitä, millaista on olla Bowie-fani, ja miksi fanius on Bowien kohdalla ihan erityistä.

Se on relevantti näkökulma Bowieen siksi, että hän loi pelkän musiikin sijasta kokonaisen maailman, johon uppoutua.

On tietysti monia, jotka ”vain” tykkäävät Bowien musiikista. He arvostavat Bowieta siksi, että tämä on nerokas popsäveltäjä, erinomainen laulaja ja taiteilijana jatkuvasti muuttuva ja kiinnostava.

Mutta kovimmillaan Bowie iskee silloin, kun uppoutuu häneen täysin.

Itselleni kävi sillä lailla 17-vuotiaana, 12 vuotta sitten. Se alkoi Ziggy Stardust And The Spiders From Mars -levystä. Tämän Bowien usein merkittävimmäksi työksi määritellyn albumin tematiikka puree nimenomaan herkässä iässä ja vähän hukassa olevaan nuoreen ihmiseen.

Voi vain kuvitella, miltä se on tuntunut heistä, jotka elivät ne ajat silloin 70-luvulla.

Tämä on vain yksi niistä hahmoista ja teemakokonaisuuksista, jonka Bowie loi, mutta se on erityisen hyvä symboli Bowielle: Marsista saapunut messias joka kuolee marttyyrina rockin alttarilla, ikuisena ulkopuolisena.

Sillä aina Bowien ytimessä on ollut jonkinlainen ulkopuolisen, vieraan voiman olemassaolo.

Bowie ei koskaan ole ollut rehellistä tai aitoa musiikkia. Oli kyseessä sitten balladi, rempseä rockbiisi tai leikkisä popbiisi, Bowieta kuunnellessa on aina vähän häiriintynyt olo.

Tulee fiilis, että ollaan jonkin hieman vinksahtaneen äärellä. Bowien musiikki ei ole sydämellistä, inhimillistä musiikkia, vaan jonkinlainen tutkimusmatka näihin teemoihin.

Kun Bowie laulaa ”If our lovesong could fly over mountains” (Absolute Beginners), voi olla varma, ettei hän tee sitä kaikesta sydämestään jonkin sortin rakasta kohtaan. Ei, kyseessä on viesti, joka varmaan jollain tavalla kommentoi rakkautta, mutta rakkauden tunnustus se ei missään nimessä ole.

Bowien pahat päihdeongelmat 70-80 luvulla ovat varmasti olleet oikeasti vakava juttu, mutta Bowie on juuri sellainen hahmo, että hän olisi hyvinkin voinut elää ne vuodet sekoilun merkeissä nimenomaan kommentoidakseen niitä kaikkia rock-kliseitä, joita päihteiden käyttöön kuuluu.

(Sen kerran kun Bowie yritti olla aito Tin Machine -bändinsä kanssa 90-luvun taitteessa, kaikki meni kammottavalla tavalla pieleen ja tuotokset olivat surkeita.)

Jos haluaa lohdutusta inhimillisiin murheisiinsa tai jotain, joka korostaisi sydämellistä ja aitoa onnea sekä riemua, kannattaa kuunnella vaikka Bruce Springsteeniä.

Bowie ei tarjoa tällaisissa tilanteissa olkapäätä, vaan kysyy haluaisitko ehkä tarkastella näkökulmaasi tähän asiaasi ottamalla vaikka jotain tajuntaa laajentavaa.

Rock- ja popmaailma on teatteri, jota katselemme. Haluamme nähdä suuria hahmoja, surua, iloa, Saatanan, Jumalan, huumeita, seksiä, rappiota ja romantiikkaa. Haluamme olla turvallisesti jonkin sellaisen äärellä, mitä emme itse koskaan tule kokemaan.

Haluamme tutkimusmatkalle toiseen ulottuvuuteen, koska tämä meidän maailmamme nyt on vaan usein aika tylsä paikka.

David Bowie erinäisine roolihahmoineen avaa portin siihen toiseen, outoon maailmaan. Tämän ja kaiken upean tekemänsä taiteen takia Bowieta on helppoa rakastaa.

Mutta koska hän operoi aina maskin takaa eikä varsinaisesti koskaan paljasta sydäntään tai päästä ketään oikeasti iholle, ei häneen voi samaistua ja tuntea sielunveljeyttä tai -siskoutta.

Mutta eihän Jumalaankaan voi samaistua.

Jose Riikonen