Parempi kuin mikään musiikkivideo – esittelyssä saletisti siisteimmät elokuvien alkutekstiosiot

Sillä rajauksella tosin, että nyt tarkastellaan leffoja, jotka eivät käynnisty elokuvaa varten sävelletyllä kappaleella, vaan jo aikaisemmin omin avuin kuuluisuuteen nousseella biisillä.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Miramax Films

Kuten Tuukka Hämäläinen mainitsi taannoin lyriikkablogissaan, rockbiisi saattaa saada elokuvan soundtrackilla aivan uusia ulottuvuuksia. Parhaimillaan kekseliäs biisivalinta leffan alkuteksteissä muodostaa tyylikkään visuaalisen kerronnan kanssa kokonaisuuden, joka nousee hienommaksi kuin paraskaan musiikkivideo, ja joka toimii omana pienenä taideteoksenaan elokuvan sisällä. Näistä ei jaeta Oscareita, mutta kyllä sietäisi.

Hetki sitten julkisuuteen ilmestyi sangen lupaava traileri David Fincherin The Girl with the Dragon Tattoo -elokuvasta, jossa Trent Reznorin tekemä Immigrant Song -remix pauhaa leppymättä kiihkeätahtisen kuvakavalkadin ylle. Vau. Tästä inspiroituneena tarjoamme kelpo kavalkadin muita elokuvahienouksia vuosien varrelta. Ja kun Fincher tultiin maininneeksi, aloitetaan nyt kaverin todellisella suurtyöllä.

Se7en-kauhuklassikon (1995) aloitus on nimittäin vertaansa vailla. Kyle Cooperin kasaama avausosio paljastaa vaikka mitä elokuvan John Doe -murhaajan maailmasta, mutta tässä vaiheessa katsoja ei moisesta ymmärrä tuon taivaallista, joten voi vain arvailla välähdyksenomaisten kuvien taustoja. Coilin ja Danny Hyden tekemä remix NIN:n Closerista ilmestyi alun perin biisin singlen bonusraitana, ja on yksinäänkin hyvä, mutta vasta leffakontekstissa esitys nousee todella jaloilleen.

Aimee Mannin musiikkiin ihastunut Paul Thomas Anderson sisällytti useitakin artistin kappaleita Magnolian (1999) soundtrackille, ja elokuvan hahmot esittelevän avausjakson taustalla soiva One on erityisen mieleenpainuva valinta. Biisi on cover yhdysvaltalaisen Harry Nilssonin kappaleesta, ja Mannin lakonisen tulkinnan vetämänä se alleviivaa komeasti elokuvan ongelmiinsa kietoutuneiden henkilöiden yksinäisyyttä. Leffassa oli toinenkin upea musiikkikohtaus Mannin omasta Wise Up -pianoballadista.

(Katso Ilmestyskirja. Nyt. -intro YouTubessa)

Klassikko, ja aivan pakollinen tällaiselle listalle. The Doorsin The Endillä vahvistettu napalmikuvasto tiivistää Ilmestyskirja. Nyt.:n (1979) hengen niin hienosti, ettei voi kuin nostaa hattua ohjaaja-Coppolalle. Äänettömästi tulimyrskyksi muuttuva viidakko ja Jim Morrisonin pahaenteisesti tulkitsemat tuomiopäivän sanoitukset pysynevät ikiaikaisesti elokuvayleisön kollektiivisessa muistissa. (Eikä unohdeta nyt samassa elokuvassa olevaa Wagner-kohtausta)


Dawn of the Dead opening titles by mactiste

Zack Snyder oli kuulemma näkemyksessään yksin, kun kauppasi Dawn of the Dead -remaken (2004) alkuteksteihin Johnny Cashin countryhenkistä The Man Comes Aroundia. Onneksi Snyder pysyi kannassaan, sillä painajaismaisten feikkiuutisten yllä kulkeva tuomiopäivän rallatus tekee maailmanlopun visioista valtavan paljon vahvempia kuin mikään industrial-tykitys, mitä muu tuotantotiimi on oletettavasti siihen halunnut.

Tähän kuuluisi kyllä totuuden nimessä Reservoir Dogsin ikoninen kävely-intro, mutta kun sellaista ei Youtubesta voinut tähän liimata, käytetään sitten Quentin Tarantinon harvemmin muistettua Jackie Brownia (1997). Siinä Bobby Womackin hieno Across the 110th Street -biisi, 1970-luvun Foxy Brown -blaxpoitation-leffoista tunnettu näyttelijä Pam Grier ja alkutekstien 1970-lukulainen ilme muodostavat tyylikkään kunnianosoituksen neljän vuosikymmenen takaiselle mustalle populaarikulttuurille. Eikä tähän tarvita kuin ryhdikkäästi kävelyhihnalla eteenpäin lipuva lentoemäntä.

(Katso Lord of War -video YouTubessa)

Nicholas Cagen tähdittämän Lord of Warin (2005) intro esittää Buffalo Springfieldin For What It’s Worthin tahdittamana 7,62×39 mm luodin taipaleen tehtaalta asekauppiaiden kautta Afrikan kriisipesäkkeeseen ja sotilaan silmien väliin. Asekauppaa käsitellyt leffa on kokonaisuudessaan ihan hyvä, mutta parhaiten se muistetaan tästä kylmäävästä osiostaan, joka tiivistää koko parituntisen elokuvan sanoman näppärästi vähän vaille neljään minuuttiin.

Viimeisenä esiteltäköön Martin Scorsesen Kuin raivo härkä (1980), ihan jo senkin vuoksi, että saataisiin listalle myös taidemusiikkia. Pietro Mascagnin Cavalleria rusticana -oopperan herkästi leijaileva välisoitto tuo kauniin kontrastin mustavalkoisena, pölyisenä ja nuhjuisena seisovalle nyrkkeilykehälle ja sen keskellä huhkivalle yksinäiselle miehelle. Jälleen osoitus siitä, miten vähän tarvitaan monella tasolla toimivan ja kertalaakista muistipankkiin tallentuvan intron tekemiseen.

Mikä puuttuu? Lisää oma ehdotuksesi kommentteihin.