Pop-essee: Ihanan höpsöstä popmusiikista ei saa tulla kieli keskellä suuta tasapainoilemista

Katy Perry esiintyy tänään 18.3. Helsingin Hartwall-areenalla. Markus Hildenin mielestä artisti on joutunut liian jäykkäniskaisen analysoimisen uhriksi.

Katy Perry.

Rallatella: laulella hilpeästi (sanoitta ja samaa toistellen)”, sanoo netin sanakirja.

Primitiivisesti musiikki perustuu rallatteluun, sävelen tapailuun, sanojen toistoon ja päähän jäävän melodian ihasteluun. Nykyisin viihdytystarkoitukseenkin tehdystä musiikista haetaan kuitenkin jatkuvasti hampaat irvessä merkityksiä, viestejä sekä oikeanlaisia mielipiteitä. Miksi audiovisuaalista nautintoa ei voi olla olemassa sellaisenaan? Eihän kukaan syö suklaatakaan siitä merkityksiä hakien.

Rakastan Katy Perryn Firework-hitin (2010) aloittavaa höpsöä säettä ”Do you ever feel like a plastic bag”. Kyllä, joskus elämä heittelee kuin tuuli Alepa-kassia, mutta jee, oikeasti olenkin kävelevä ilotulitus.

Onneksi maailmassa on vielä artisteja, joiden kappaleita voi rallatella, joille voi nauraa hyväntahtoisesti ja joiden luomaan karamellimaailmaan voi painautua kuin pallomereen, johon on kaadettu rekkalastillinen vaahtokarkkeja.

Perry tuli kuuluisaksi vuonna 2008 hitillään, jossa totesi ”I kissed a girl and I liked it”. Se oli rohkea julistus – ei siksi, että Perry olisi tullut tutuksi shokeeraavana lesbona, vaan siksi, että se saman tien altisti hänet arvostelulle.

Hän lauloi mediaa ja valistuneita musiikinkuuntelijoita kiinnostavasta aiheesta, mutta käsitteli sitä pinnallisesti ja olkaa kohauttaen.

Ja sekös oli väärin! Perryn olisi pitänyt vähintään seuranneissa haastatteluissa purkaa seksuaalisuuden ja feminismin syvimmät tunnot sanoiksi ja tehdä elektroninen teemalevy seksuaalisen suuntautumisen aikaansaamista perhetragedioista. Sen sijaan hän luetteli singlellään Hot N Cold vastakohtia kuten kylmä/kuuma, kyllä/ei, sisään/ulos. Sekin oli väärin!

Perry ei ollutkaan pamfletteja lukenut feministi, vain pelkkä ”stupid white girl”. Tavallinen poppari, jolla ei ole mitään sanottavaa. Tai jos onkin, niin mielipide on väärä.

Huomattavan syvissä vesissä uitiin, kun laatujulkaisu The Guardian syytti elokuussa 2014 kaikista maailman ihmisistä Katy Perryä kulttuurillisesta tahdittomuudesta. Syytöksensä Guardian perusti Perryn This Is How We Do -kappaleen sanoihin: ”Now we talking astrology, getting our nails did, all Japanesy”.

Siitä huolimatta että kappale on radioihin sävelletty pophitti, jonka videolla esiintyy animoitu twerkkaava jäätelötötterö.

Tammikuussa poplaulaja Sian Elastic Heart -videota syytettiin pedofilian ihannoimisesta, kun sillä tanssivat 28-vuotias näyttelijä Shia LeBeouf ja 12-vuotias lapsitähti Maddie Ziegler. Lopulta Sia itse joutui pyytämään anteeksi sitä, että videota katsottiin kieroutunein silmin.

Poppareilta vaaditaan tänä päivänä tiedostavuutta ja älyllisyyttä vaikka väkisin.

Valkoinen ja etuoikeutettu Katy Perry sai lokaa niskaansa myös fantastisen ylilyövästä Egypti-teemaisesta Dark Horse -videostaan. Tämä pisti miettimään, ovatko poplaulajat edes keskenään yhdenvertaisessa asemassa.

Esimerkiksi Rihanna on musiikillisesti lähellä Katy Perryä, mutta häntä ei olla ensimmäisenä syyttämässä kulttuurillisesta tahdittomuudesta, koska hänellä on tummaihoisena valmiiksi altavastaajan asema. Rihanna on epäkorrekti ja seksikkyydessään shokeeraavakin, mutta häneltä tuskin mentäisiin tivaamaan, miksi käytät egyptiläistä mytologiaa videossasi noin. Ja heristelemään sormea, koska hän ei ole oikeasti egyptiläinen.

Jos artistin tarvitsee jatkuvasti miettiä, mitä tekee ja sanoo ja miten, se vie popista viimeisimmänkin mielikuvituksen ja ennen kaikkea hauskuuden. Se johtaa pahimmillaan itsesensuuriin, koska Katy Perryn kaltaisten laulajien kohdeyleisö on laaja.

Nimenomaan popissa saavutettu suosio tuo artistille velvoitteen osoittaa kuuntelijalle älykkyytensä ja olla esikuva. Rockissa voi usein riittää ”hyvä meno”, mutta 2010-luvun poptähdelle ei riitä, että biisejä voi rallatella tai että videolla twerkkaa jätskitötterö. Eikä edes se, että videolle buukataan Hanson ja Kenny G – kuten Perryn nyt jo ikoniselle Last Friday Night (T.G.I.F.) -pätkälle (2011).

Silloin ollaan jo aika kaukana popin perusolemuksesta: viihdyttämisestä, hauskanpidosta ja elämänlaadun parantamisesta.

Kasaritähti Cyndi Lauper neuvoi muistaakseni joskus, että kun olet allapäin, pue yllesi värikkäimmät vaatteesi ja heti tuntuu paremmalta. Älä kyseenalaista valintoja äläkä missään nimessä selitä niitä itsellesi. Kaikkea ei tarvitse analysoida tai rationalisoida.

Samaa voi soveltaa myös popmusiikkiin puhtaimmillaan: se on hieman normaalia elämää värikkäämmin esitettyä rinnakkaistodellisuutta. Pop vetää mutkat suoriksi ja banalisoi, kenties myös glorifioi. Voitte kutsua sitä hömpäksi, minä kutsun sitä fantasiaksi, jonka tarkoitusperiä ei pidä lähteä tonkimaan.

Jos popista viedään mahdollisuus viihdyttävään ja mutkattomaan eskapismiin, mitä jää jäljelle? Kun menen popkeikalle, odotan näkeväni asioita, joita en muuten näkisi. Kokevani asioita, joita en muuten kokisi. Kuulevani asioita, joita en muuten kuulisi. Kun Katy Perry astuu välkkyvän pyramidin sisältä lavalle laulamaan nostattavan Roar-hittikappaleensa, kipuan pilvenhattaralle. Toivon mukaan en putoa sieltä ihan vielä keikan päättyessä.

Höpsön pinnallista? Ehkä. Hauskaa? Varmasti.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 1/15.