Rakkaudentunnustus tuhansien järvien tarinoille – Esseen aiheena Amorphis-klassikko Tales from the Thousand Lakes

Uuden albumin syyskuussa julkaiseva Amorphis kiertää vielä kesän festarikeikkoja 21 vuoden takaista Tales from the Thousand Lakes -levyään juhlistaen. Juha Wakonen taustoittaa nyt esseessään, miksi tuo albumi on yhä paras folkmetallilevy, mitä on koskaan tehty.

Vuonna 1994 Justin Bieber syntyi ja Kurt Cobain teki itsemurhan.

Samana vuonna kilpailtiin myös Lillehammerin olympialaisissa ja Juha Valjakkala karkasi Riihimäen vankilasta. Vuonna 1994 Dingo ilmoitti jäävänsä jo toistamiseen ”telakalle” ja Kummeli-kollektiivin levy Artisti maksaa nousi Suomen virallisen albumilistan kärkeen.

Ja vuonna 1994 metalliyhtye Amorphis julkaisi toisen albuminsa Tales from the Thousand Lakes.

Osa edellä mainituista tapahtumista ovat niin kutsuttuja sukupolvikokemuksia eli asioita, jotka tavalla tai toisella yhdistävät kokonaista sosiaalisesti monimuotoista mutta saman ikäjakauman sisälle sopivaa ihmisryhmää. Osa taas markkeeraa pelkkiä historiallisia kuriositeetteja.

Yhden menestyneimmän ja kehutuimman suomalaisen raskaan musiikin julkaisun ilmestyminen lukeutuu aivan takuuvarmasti juuri sukupolvikokemukseksi. Monestakin syystä.

Itse opiskelin tuolloin vielä lukiossa. Olin kuunnellut metallimusiikkia laidasta laitaan pitkään, mutta aloin suoraan sanottuna väsyä koko raskaaseen lajityyppiin. Ja vaikka kuulinkin Metalliliiton kautta edelleen uusista bändeistä lähes joka keskiviikko, homma tuntui polkevan paikallaan.

Edellisenä vuonna ilmestyneen Katatonian Dance of December Soulsin jälkeen ei omiin korviini yksinkertaisesti ollut osunut mitään samalla tavalla tunnelmaltaan poikkeuksellista levyä. Neljän aihealueen – sota, saatana, väkivaltainen kuolema ja ihmisruumiille tahallisesti aiheutetut kiputilat – kierrättäminen tuntui sekin jo lähinnä typerältä.

Sitä paitsi alkuvuonna julkaistu CMX-yhtyeen Aura vetosi huomattavasti tehokkaammin sisälläni hereille kiskottelevaan runopoikaan. Levy kaatoi genreaitoja ja tuntui ammentavan koko olemuksensa jostakin myyttien muinaisesta virrasta. Ennen kaikkea se oli täynnä musiikkia, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

Amorphiksen nimi ja musiikki olivat tuttuja jo esikoisalbumin The Karelian Isthmuksen ansiosta, mutta en rynnännyt ostamaan Tales from the Thousand Lakesia heti sen ilmestymisen jälkeen. Itse asiassa kiinnostuin levystä vasta luettuani arvostelusta, että sen sanoitukset perustuvat Kalevalaan. Ja tästäkin huolimatta varsinainen ostopäätös syntyi sattumalta cd-version osuessa käteeni Turun surullisen kuuluisassa Levypörssissä Henkan ”valvovan” katseen alla.

Tales from the Thousand Lakesin historiallinen arvo on vähintään kahtalainen. Ensinnäkin sen musiikki tuntuu kestävän äärimmäisen hyvin aikaa. Tästä huolimatta on samalla aivan ensisijaisen tärkeää tutkia levyä nimenomaan suhteessa omaan julkaisuajankohtaansa.

Jos Talesin kuulee nyt ensimmäistä kertaa, se ei välttämättä tunnu kaikkien ylisanojen veroiselta. Folk-vaikutteet ja kaikenmaailman viikingit tai väinämöiset kun ovat tänään raskaan musiikin kalutuimpia koukkuja, eivätkä puhdas laulu ja melodiset kosketinosuudetkaan varsinaisesti vieraita elementtejä death metalissa ole. Mutta vuonna 1994 ei ollut tietoakaan mistään pakanametallista tai ”melodisesta death metalista”.

Rullaavista riffeistä ja tyylikkäistä akustisista suvantokohdista huolimatta valtaosa tuon ajan kuolometallista kuulosti lähinnä raskaalta ja nopealta junttaukselta, joka itsetarkoituksellisesti jätti tunnelmoinnin muille lajityypeille. Ja juuri tätä vasten tuntuu edelleen rohkealta tempulta tehdä death metal -levy, joka perustuu iskelmällisen tarttuviin ja progressiivisiin melodioihin, yhdistelee örinää ja puhdasta laulua sekä hakee vaikutteensa suoraan suomalaisesta kansanmusiikista ja -runoudesta.

Juuri Tales from the Thousand Lakesin kuulas melodisuus, aihepiiri ja loppuun saakka hämyinen tunnelma saavat aikaan sen, ettei levy kuulosta raskaista juuristaan huolimatta aggressiiviselta tai väkivaltaiselta.

Tätä ei pidä ottaa kritiikkinä, että albumin musiikki olisi löysää. Asia on juuri päinvastoin: Amorphis väistää aikansa tympeimmät ja höylätyimmät dödö-kliseet onnistuen samalla kuulostamaan yhtyeeltä, joka on kiinnostuneempi tekemään hyvää ja monipuolista musiikkia kuin melskaamaan piruista tai väärinpäin käännetyistä risteistä.

Ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, kuinka täpinöissäni olin kuunneltuani Tales-levyn omassa yläkerran huoneessani ensimmäiset pari kertaa läpi. Siinä sitä taas oli: musiikkia, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Kaiken lisäksi tuntui tolkuttoman hienolta törmätä kotimaiseen metallibändiin, joka viimeinkin ammensi musiikkinsa suomalaisten omasta myyttisestä maaperästä.

Yksinkertaisesti sanottuna Tales from the Thousand Lakes toimi vuonna 1994, ja se toimii edelleen.

Lisäksi albumi on – ja sellaiseksi se luultavasti jääkin – paras niin kutsuttu folk- tai pakanametallilevy, mitä on koskaan tehty. Näin siitäkin huolimatta, ettei tällaisia määritelmiä Amorphikseen pidä liittää. Bändi on itsekin palannut useaan otteeseen kalevalaisen mytologian pariin, mutta aivan Talesin kaltaiseen suoritukseen se ei tämän aiheen parissa ole yltänyt.

On lähes mahdotonta alleviivata liikaa sitä tosiasiaa, ettei Tales from the Thousand Lakes ole mikään historiallinen kuriositeetti, vaan se on jotakin paljon enemmän. Se on yksi raskaan musiikin keskeisistä klassikkolevyistä ja sukupolvikokemus, joka oli osaltaan määrittelemässä sekä kokonaan uutta dödö-diggarien sukupolvea että laventamassa death metalin lajityypin ilmaisua. Näin albumi raivasi tietä metallimusiikin uusille tyylilajeille. Yhtye ei kulkenut vain edeltäjiensä jalanjäljissä, vaan se teki todellista pioneerityötä.

Ei ole montaa levyä, joita voisin sanoa rakastavani. Mutta tässä on yksi niistä harvoista. Minä rakastan Amorphiksen Tales from the Thousand Lakesia.

Juha Wakonen

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 2/15.

Amorphisin uusi albumi Under the Red Cloud ilmestyy 4. syyskuuta. Levyltä julkaistiin tänään ensimmäinen single Death of a King, jonka voi kuunnella alta.