Anton Vanha-Majamaa vieraili Emma-gaalassa ja kertoo nyt koettelemuksistaan. Palaamme asiaan myöhemmin vielä Tomi Palsan kuvablogin merkeissä.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Pääkuva: Jana Blomqvist, muut kuvat: Wikimedia Commons
Saavun Barona-areenalle muodikkaasti myöhässä. Punainen matto kuhisee jo toimittajia sekä julkkiksia. Ihan oikeita julkkiksia! Emma-gaalassa ei selvästi päde se maailmalta tuttu sääntö, että ensimmäisen tunnin aikana matolle astuu ainoastaan nobodyja.
Nielaisen ibuprofeiinit, niistän nenäni ja astun sisään kaaokseen.
Tuolla poseeraa Haloo Helsinki. Tuossa on Yona. Krista Siegfrids katsoo minua silmiin ja hymyilee – mutta näen vain Aku Hirviniemen huutamassa “süper!” Kuvausseinää vasten seisoo rivissä UMK:sta tutun MadCraftin jäsenet. Vai onko tämä Battle Beast?
Julkkiksia virtaa sisään, ja toimittajat haastattelevat heitä. Koska en ole varsinaisesti kiinnostunut tästä vaiheesta, keskityn ihmisten katseluun. Se on ihan hauskaa. Kun Uniikki poseeraa JVG:n kanssa kuvausseinän edessä, kuuluu taustalta narikkajonosta karhea huuto: “Hyvä Uniikki! Hyvä Uniikki!”
Se on vastikään vaimostaan eroa hakenut Kimmo Sasi. Hänen seurassaan on Ben Zyskowicz, Uniikin eno.
Jossain vaiheessa toimittajia komennetaan siirtymään yläkerran pressikarsinaan. Sieltä ei ole suoraa näköyhteyttä lavalle, sillä tuotantoteknisistä syistä karsina on täytynyt aidata mustilla verhoilla. Tässä niistä kuva:
Jaetaan Etno-Emmaa ja Lastenlevy-Emmaa. En pysy perillä ehdokkaista enkä voittajista. Seuraan gaalaa pienistä TV-monitoreista, jotka eivät välitä ääntä lainkaan. Saan juonesta kiinni vasta, kun Soundin päätoimittaja Mikko Meriläinen astuu lavalle. Hän palkitsee Kriitikoiden valinnan. Se on ihan oikein kätketty gaalan alkupuoliskolle, koska ketäpä kriitikoiden sanomiset kiinnostavat? Eivät Cheekiä ainakaan.
Cheek ei voita palkintoa, sillä jostain syystä hänet unohdettiin laittaa tähän kategoriaan ehdolle. Tämä on ainut Emma-palkinto gaalan historiassa, josta Cheek ei kilpaile.
Sen sijaan palkinto menee Tampereen omalle Cheekille, jonka nimi on Risto. Risto on kai unohdettu kutsua paikalle, joten hän lähettää kiitoksensa tekstimuodossa. Sanat virtaavat TV-ruudulle yläpuolellani ja hykertelen ilosta. Tämä on hieno kiitospuhe.
Muut ympärillä keskittyvät Jared Leton miettimiseen. Hänen pitäisi olla täällä veljensä Shannonin kera 15 minuutin kuluttua, ja pressiaitio on jo käytännössä tyhjä.
Tunnen oloni lampaaksi. Alan hörppiä kahviani nopeammin. Haluan muiden mukaan. En tiedä miksi: minulla ei ole kameraa mukana, ja vaikka olisi, en keksi yhtään syytä Leton veljesten kuvaamiseen. Silti jokin sisäinen tarve pakottaa liikkumaan, kun taloon on astumassa ehta Hollywood-tähti. Niitä ei täällä ole juuri nähty sitten Renny Harlinin ja Planet Hollywoodin.
Laskeudun alakertaan ja pakottaudun kuvaajien sekaan. Olen kaikkia päätä lyhyempi – kahta päätä, kun lasketaan valtavat järkkärit, joilla he kurottelevat kattoa. En edes tajua Jaredin saapuneen paikalle, ennen kuin räpsiminen alkaa. Huudot ovat hillittyjä, paljon kovempi möly olisi missä tahansa muualla. Mutta tämä on Suomi. Täällä seotaan hiljaa.
Otan Jaredista puhelimellani muutaman kuvan. Hänellä on mukana veli Shannon, joka soittaa samaisessa yhtyeessä. Shannon ei puhu. Jared lupaa pitää pienen pressikonferenssin, heillä kun ei ole kiire mihinkään.
Pressikonferenssi kestää noin puoli minuuttia. Siihen sisältyy monologi siitä, kuinka tähdet ovat asennossa ja illasta tulee hieno. Muuta en kuule, tai kuuntele. Sitten Jared lähtee. Hänen veljensä seuraa mukana. Tässä vielä kuva Jaredista:
Aikaa kuluu. Palkintoja jaetaan. Sitten tulee tauko. Tähän asti gaalaa on voinut seurata Yle Areenasta, mutta klo 21 alkaa virallinen TV-lähetys.
Katson ylös monitoriin. Siellä seisoo toimittaja jähmettyneenä, vierellään Haloo Helsinki!. Kello on 20.40 ja YLE:n uutiset päättymässä. Juontajaa jännittää, mutta hän on valmiina.
Kello on 20.41, ja juontaja seisoo yhä.
Kello on 20.42, ja juontaja seisoo edelleen.
Kello on 20.43, ja juontaja seisoo yhä.
Kello on 20.44, ja juontaja korjaa takinlievettään.
Kello on 20.45, ja toimit.. ah, nyt helpottaa! Lähetys siirtyy Baronaan ja silminnähden rauennut juontaja esittää yhtyeen solistille Ellille kysymyksen. En kuule, mikä kysymys on. Ei sillä ole väliä.
Joka kerta, kun Isac Elliot mainitaan, yleisö räjähtää. He räjähtävät vahingossa silloinkin, kun sanotaan esimerkiksi “Niina”, tai “viisas”, tai “pizzaa”. Tai “nuori”, “superlupaus”, “espoolainen”.
Ricky-Tick Big Band aloitti ennakkogaalan, ja se aloittaa myös varsinaisen Emma-gaalan. Rakkaudella vihaajille on helvetin tarttuva dissausbiisi. Sitä ei laimenna edes feattaamaan kutsuttu Sini Sabotage, jonka @oskarionninen huomaa Twitterin puolella katsoneen inspiraatiokseen pornoa ja Beyoncén musiikkivideoita.
Haloo Helsinki! palkitaan vuoden popalbumista. Ansaittu voitto, vaikka vastassa oli Robinin sinänsä hyvä Boom Kah. Muista ehdokkaista ei ollut todellista vastusta.
Ilmeisesti tätä kirjoittaessani Cheek palkittiin taas jollain. Ainakin Timantit on ikuisia soi taustanauhalta. Ja kun se päättyy, yleisö jatkaa. Ja jatkaa. Ja jatkaa. Muistan, että olen soittanut tätä kappaletta opiskelijabileissä ja huutanut mukana.
Nyt palkittiin J. Karjalainen vuoden rockalbumista. Palkinnot tulevat aika vauhdilla. Onneksi osasin varautua tähän kittaamalla läjäpäin kahvia. Olen skarppi.
Kun Kerkko Koskinen Kollektiivi esiintyy, käyn parven puolella katsomassa esityksen. En oikein saa sanoista selvää, mutta rikkaasti pauhaava orkesteri kuulostaa hyvältä. Rummutan kättä reiteeni ja virnistän.
Nyt palkitaan vuoden iskelmäalbumi. Se menee Juha Tapion Lapislatsulialle. Mikä yhdistää häntä ja Ristoa? Kumpikaan ei ole paikalla. Tapio esittää kiitoksensa videon välityksellä.
Pressiaitioon on saapunut Sini Sabotage jumalaisessa Beyoncé-mekossaan. Se on vihreä ja tyrmäävä.
En kuule mitä Sini puhuu, sillä lavalla on taas Cheek. Yleisö huutaa aivan hirvittävän kovaa.
Nyt esiintyy Redrama yhdessä Isac Elliotin kanssa. Luvassa on jonkinlainen mashup Cloudsista ja New Way Homesta. Isacilla on jalassa pussihousut, jotka ovat kuin suoraan Justin Bieberiltä. Onko Isac viiden vuoden päässä otsikoissa kännikaahailusta ja penistekstareista? Aika näyttää.
Jukka Mäkelä ja Ile Uusivuori. Espoon kaupunginjohtaja ja YleX.
Kirjoitin tuossa vaan ylös seuraavan palkinnon jakajat. He jakavat palkinnon parhaalle naiselle. Veikkaan, että voittaja on Jenni Vartiainen.
EI. Se on SANNI. KYLLÄ. Olen iloinen palkinnosta, sillä Sotke mut on kelpo albumi ja Sanni virkistävän omaääninen esiintyjä.
Vuoden mies palkitaan heti perään. Se on Cheek. Tämä ei ole arvaus, vaan tieto. Lähden sen kunniaksi käymään miestenhuoneessa.
Kun tulen takaisin, lavalla on Amorphis. Siitä en osaa sanoa mitään. Enkä oikein näistä vuoden metallialbumin ehdokkaistakaan. Vähän toivon Battle Beastille voittoa, basisti kun on opiskelukaveri.
Mutta ei, voiton vie Children of Bodom. Aplodit ovat koko gaalan vaimeimmat. Yhtye ei ole paikalla, vaan Alexi Laiho lähettää terveisensä videoteitse.
Kuvitelkaa, että Grammyissä kolme voittavaa artistia jättäisi saapumatta paikalla. Se olisi ennenkuulumatonta.
Emma-gaalassa ovat paikalla lähinnä Cheek, ja Paula Vesala, ja vähän myös Sanni. Sekä radiopersoona Njassa, jonka “my brotha” -huudot kuuluvat Barona-areenan parkkipaikalle asti.
Nyt palkitaan vuoden tulokas. Huomaan sen siitä, että yleisö alkaa kiljua aivan vitun lujaa. Isac Elliot, tietenkin. Myös Sanni saa ihan mukavasti huutoa osakseen.
Missään ei ole huudettu niin paljoa kuin Isac Elliotin kohdalla. No, ehkä Toisessa maailmansodassa, mutta se kestikin monta vuotta.
Isac Elliot tulee pressikarsinaan, ja säntään räpsimään hänestä kuvia puhelimellani. Kuuntelen myös vierestä, kun hän kertoo toimittajarivistölle isoäitinsä uudesta koiranpennusta. Rivi sanoo yhteen ääneen “aww” ja kiittää syvällisestä keskustelutuokiosta.
Isac Elliot on minua pidempi.
Lavalla soittaa ihana Haloo Helsinki. Omituinen päätös vetää hittipotpuri, ei voi käsittää. Bändi on onneksi Suomen parhaita rock-yhtyeitä, joten nautin esityksestä siitä huolimatta.
Nyt palkitaan vuoden albumi. Robinin kohdalla yleisö on revetä liitoksistaan. Voittaja on tietenkin Cheek.
Ei kun J. Karjalainen! No jo on! En ole Mennyt mies -albumia edes kuunnellut, mutta jo yksin Mennyt mies -singlellä voitto on ansaittu. Tässä vielä kuva J. Karjalaisesta pokkaamassa pystiä:
Sanni tulee pressipuolelle. Menen ottamaan kuvia. Olen häneen pihkassa, enkä saa häneltä kysyttyä kuin JVG:stä, jonka uudella levyllä hän esiintyy. Vaikka Sannilla on hieno levy alla ja kaksi palkintoa plakkarissa. Voi minua.
Hei Sanni. Kerro vähän JVG:stä.
En edes kuuntele vastausta, haluan vain ampua itseni. Kiitän haastattelusta, onnittelen “pystistä” ja marssin takaisin tietokoneeni ääreen. Harmittaa, että unohdin jägerpulloni kotiin. Toisaalta onnittelen itseäni poikkeuksellisesta tahdikkuudesta. Olen selvinpäin musiikkitapahtumassa. Olen voittaja.
Vesilasini pinta väräjää. Se on merkki siitä, että Cheek on lavalla. Mukana hänellä on Robin, joka joutui poistumaan paikalta tyhjin käsin. Ei yhtä ainutta pokaalia. Isac Elliotkin sai, vaan Robin ei!
Lavalla on hienot pyrot. Ne näyttävät tänne pressiaitioon tältä:
Vähän fireworksia, ja gaala on ohi. Valot isketään päälle, pöly laskeutuu, karnevaalikulkue jatkaa matkaansa tilausbusseilla gaalan virallisille jatkoille. Minua ei sinne ole kutsuttu, enkä haluaisikaan. Paljon mieluummin jään pressiaitioon odottamaan Haloo Helsinkiä ja Cheekiä.
Molemmilta kysytään tismalleen samat kysymykset. “Missä aiot säilyttää palkintoasi?” ja “Aiotko mennä jatkoille?”
Cheekistä otetaan kuvia hänen viiden Emma-palkintonsa kanssa. Räppäri nauraa niin imelää tekonaurua, että pelkään sairastuvani diabetekseen. Hän sanoo kaikki oikeat asiat. Robin-esityksestä hän kiittää tapahtuman järjestäjiä, jotka tarjosivat resurssit valtaisaan show’hun ja muistuttaa, että räppiskenessä feattaukset ovat arkipäivää. Hän myös sanoo, että seuraavaksi olisi kiva vetää jotain pienimuotoisempaa ja “kompaktimpaa”. Uskottavuuspisteet ropisevat katosta kuin konfetti.
Tässä vielä muutama kuva Cheekistä:
Cheek jää juttelemaan siitä, mihin hän mahduttaa kaikki palkintonsa ja siitä, aikooko hän osallistua jatkoille. Minä menen bussilla kotiin. Ihmettelen, mihin olen perjantai-iltani käyttänyt.
Ihmettelen tietyn toimittajasiiven työmotivaatiota. Millainen kuva maailmasta täytyy olla, jos jennivartiaisten ja jarehenriktiihosten jututtaminen vaatteista ja bileistä ja kaikesta täysin iltapäivälehtikuplan sisällä tapahtuvasta riittää sen ylläpitämiseen? Vai olenko nyt jotenkin harhainen, kun en osaa ajatella “työtä” itseisarvoisesti “työnä”?
Olen aina ajatellut, että kutsuakseen itseään oikeaksi toimittajaksi täytyy tehdä juttuja, joiden lähtökohta ei ole lukijan “palveleminen” vaan haastaminen.
Voisinko minä joskus tehdä työtä, jossa kysyisin Isac Elliotilta “minkä rotuinen on isoäitisi koira?” ja sitten kiittäisin haastattelusta?
Varmasti voisin. Teen sitä tässä nytkin. Ei tämän blogin sisältö haasta tai kerro maailmasta juuri mitään uutta. Kirjoittajastaan se kertoo sen, ettei ilmainen supershow kelpaa. Aina pitää löytää jotain, mistä marista. Tekstin sisällön voikin tiivistää näihin muutamaan ranskalaiseen viivaan.
– Emma-gaalassa kotimainen musiikkiteollisuus palkitsee itselleen tärkeitä tekijöitä.
– Emma-gaalassa voittajat voittavat, häviäjät häviävät.
– Emma-gaalassa toimittajat tekevät juttuja voittajista, häviäjiä ei saa haastatella.
– Emma-gaalassa toimittajat saavat kahvia ja pastasalaattia.
– Emma-gaalassa käyn seuraavan kerran sitten, kun saan paikan pöytään ja käyttöoikeudet avoimeen baariin. Silloin minulla on myös hauskaa.
Pöytäpaikan saadakseni minun täytyisi kuitenkin olla voittaja. Mutta minä olen ikuinen häviäjä. Se on ihan O.K. Olen aina pitänyt Lotosta, koska siinä kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus voittamiseen ja tyystin ylivoimainen mahdollisuus häviämiseen. Kaikki ovat häviäjiä.
Ehkä vielä joskus äänestän Kokoomusta. Sitten, kun kyllästyn häviämiseen.