Tuukka Hämäläinen kääntää sanoitusblogisarjassaan katseensa nyt kohti porilaista Eleanoora Rosenholmia ja tämän levyltä toiselle jatkuvaa murhasaagaa.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Eetu Henttonen
Eleanoora Rosenholm ei ole artisti. Eleanoora Rosenholm on fiktiivinen murhaajatar, jota solisti Noora Tommila esittää. Yhtyeen takana ovat Tommilan lisäksi Pasi Salmi ja monen alan puuhamies Mika Rättö. Projektin kolmas albumi Hyväile minua pimeä tähti julkaistiin keväällä 2011.
Kevään tullen löysi poliisi ruohottuneen lammen tehtaan takaa
ja ruumiit upotettuina lammen synkkään liejuiseen pohjaan
lehdet kirjoittivat etteivät syyllisestä poliisit vielä varmuutta saaneet
mutta aavistin heidän olevan kannoillani, lähempänä nyt kuin aiemmin koskaan
lehdessä kirjoittavat murhaajan olevan mieleltään sairas nainen,
harhainen, eksynyt, yksinäinen, syyntakeeton paholainen
öisin herään heidän sireeniinsä ja koiriin jotka eivät löydä etsimäänsä
olen tyttö musta ruusu kämmenellään ja ikkunasta heille hymyilen
”Musta ruusu”, san. Mika Rättö & Noora Tommila (Vainajan muotokuva, 2007)
Näin alkaa Eleanoora Rosenholmin ensimmäinen albumi ja samalla sarjamurhaajan harhainen tarina, jota on seurattu tässä vaiheessa kolmen albumin verran. Vaikka etenkin uusimmalla levyllä on irtiottoja henkilöhahmon välittömästä kokemusmaailmasta on albumeiden premissi selvä: niitä on hankala kuunnella muina kuin kertomuksina Eleanoora Rosenholmista, useimmiten hänen itsensä kertomana.
Rosenholmin voisi jo aihepiirinsä puolesta kuvitella olevan enimmäkseen synkänpuoleista, mutta yhtye osaa leikkiä tyylilajien lisäksi iloisilla ja ironisilla tunnelmilla, kuten kappaleessa Ambulanssikuskitar.
Olen Anna Ambulanssikuskitar
kaahaan autollani halki kaupungin
hätätapauksessa raivaan tietä tyytilläin
hiljaa näin, tyyt tyyt tyyttyyttyyt
hellästi näin, tyyt tyyt tyyttyyttyyt
”Ambulanssikuskitar”, san. Mika Rättö (Älä kysy kuolleilta, he sanoivat, 2008)
Päähenkilön lisäksi tunnistettavia hahmoja levyillä on ainakin ”Kopiokissa”, joka esiintyy nimikkokappaleensa lisäksi toisen albumin raidalla ”Kopiokissa 2 – Syystalven demoni”. Kopiokissa on jonkinlainen etsivä, joka yrittää selvittää Rosenholmin suorittamaa murhasarjaa. Täysin poissuljettuna en kuitenkaan pitäisi sitä, että kopiokissa olisikin itse Rosenholm – ainakin toinen kappale on sopivan skitsofreeninen.
Neulat kiertävät kaupungin karttaa seinälläni,
murhapaikkojen valokuvat pöydälläni
vihjeet johtaa umpikujiin ja vääriin havaintoihin,
vaikka käyn aineiston läpi aina moneen kertaan
”Kopiokissa”, san. Mika Rättö & Noora Tommila (Vainajan muotokuva, 2007)
Kertomuksellisuus, fiktiivinen kertoja ja selkeä kattoteema tekevät Eleanoora Rosenholmista tämän hetken sanoituksellisesti kiinnostavimman ilmiön. Siksi onkin perin ikävää, ettei yhdelläkään levyistä ole sanoitusvihkoa mukana, mutta onneksi niistä saa melko hyvin selvää. Levyllisen Rosenholmia kuunneltuaan saattaa jo ikävöidä pop-kappaleen selkeyttä, mutta toisaalta perinteisen rakkauslaulun teksti kuulostaa tämän jälkeen aika tyhjänpäiväiseltä.
Rosenholmin uusinta levyä kuunnellessa tein kummallisen assosiaation: viidennellä raidala Puoli päivää Firenzestä itään tunnutaan viittaavan Assassin’s Creed -peleihin. Kymmenminuuttinen, vaiheikas progekappale kertoo historiallisen kertomuksen Firenzeen saapuvasta assasiinosta, jonka tehtävänä on surmata piispa Lazarella. Äänikirjamaisessa kappaleessa pääsee ääneen myös sanoittaja Mika Rättö, joka paitsi näyttelee munkkia, toimii myös tarinan kertojana. Kappale on ehdottomasti mielenkiintoisinta mitä olen tänä vuonna kuullut. Mahdolliset Assassin’s Creed -viittaukset sijoittuvat etenkin kappaleen loppuun.
Piispan näin kaatuvan väkijoukkoon
kuoleman kiviseen loukkoon
viimeiseen tuomion tuleen
Assassiinon näin juoksevan bazaarin ruuhkaan
puettuna punaiseen puuhkaan
Aleksandrian siunattuun kaapuun
Seinää myöten kiipesin kivitorniin
Firenzen taivaansinen alle
sytytin soihdun merkiksi veljeskunnalle
sulkelsin tornin harjalta pahnakasalle
ylitin kivimuurin viljapellolle
ja ratsuineni laukkasin nummille
”Puoli päivää Firenzestä itään”, san. Mika Rättö (Hyväile minua pimeä tähti, 2011)
Pelkästään lainatusta pätkästä voi eritellä yli kymmenen seikkaa, jotka viittaavat Assassin’s Creed II (2009) ja Assassin’s Creed: Brotherhood (2010) -peleihin. Pelien protagonisti Ezio Auditore on 1400-luvun Firenzessä seikkaileva assassiini, joka muun muassa tappaa korruptoituneita pappeja, hyppii korkealta heinäkasoihin, polttaa torneja, ratsastaa nummilla ja pukeutuu erilaisiin viittoihin, myös Aleksandrian punaiseen. Eihän tämä toki todista Rätön pelanneen Xboxia (tai Playstationia), mutta levyn ajoituskin suhteessa pelien ilmestymiseen täsmää mukavasti.
Itse albumilla ”Puoli päivää Firenzestä itään” on ilmeisesti Rosenholmin näkemä uni, sillä seuraavan kappaleen Sata Ave Mariaa alussa kuulemme hänen heräävän ja sanoissakin kerrotaan aamutoimista. Ehkäpä häiriintynyt murhaaja kokee itsensä assassiinien kaltaisena ”oikeutettuna murhaajana”. Toisaalta kyseessä voi olla ”edellisen elämän” muisto: samaan tapaan kuin Assassin’s Creed -peleissä seikkaillaan itseasiassa geneettisessä muistissa, ehkäpä Rosenholm pääsee unissaan elämään muinaisten sukulaistensa seikkailuja.
