”Kotonani ei kuunneltu musiikkia levyltä juuri koskaan. Siksi ensimmäiset musamuistoni ovat jotain radiossa soinutta ysäripoppia, kuten Aikakonetta ja J. Karjalaista. Yksi ensimmäisiä levyjäni oli The Offspringin Smash (1994). Sitä en kuitenkaan ostanut itse, vaan sain sen jostakin. Ekoihin levyihini kuului varmaan myös joku dance-kokoelma, mistä minulla ei ollut mitään hajua.
Ensimmäinen kunnolla fiilistelemäni musiikillinen löytö oli Wu-Tang Clan, johon tutustuin kaverini serkun kautta. Oli vuosi 1998 ja olin silloin 12-vuotias. Samana vuonna näin ensimmäistä kertaa Ceebrolisticsin keikalla Skiexpossa. Se oli itselleni iso kokemus, jonka myötä oikeastaan kunnolla tajusin, että räppiä voi tehdä suomeksi. Oli tavallaan tosi maagista, että artisteja pystyi yhtäkkiä seuraamaan läheltä.
Vuosi 1998 on oman musiikkihistoriani kannalta merkittävä myös siksi, että räppäsin silloin ensimmäisiä kertoja, tosin aluksi vain muiden tekemiin biitteihin. Sen jälkeen meni vielä neljä viisi vuotta, ennen kuin aloin tehdä itse musiikkia.
Nykyään yritän kuunnella kaikenlaista musiikkia jo ihan sivistyksen kannalta. Myin lähes kaikki cd-levyni pois kuutisen vuotta sitten, mutta vinyyleitä omistan noin pari tuhatta. Valikoimasta löytyy kaikenlaista aina jazzista maailmanmusiikkiin ja rockiin. Olen yrittänyt etsiä eri vuosilta tosi häröjäkin levyjä, ja pyrkinyt sillä tavalla siedättämään itseäni. En halua jäädä pelkästään popstruktuurin vangiksi.
Erityisesti uusien ja itseäni kiinnostavien julkaisujen kohdalla on kiva istua alas ja kuunnella ne kerran läpi. Silloin albumista pystyy muodostamaan tuoreen mielipiteen, kun kukaan ei ole ehtinyt vielä tulla siihen väliin. Se on arvokasta, sillä sen ansiosta on helppo myöhemmin tutkia, missä oma estetiikantaju menee.
Viime aikoina olen kuunnellut paljon Migosin uutta Culture-albumia. Mielestäni se on nerokkaan hyvä, ja sitä voisi hyvin kuvailla tätä aikaa tiivistäväksi levyksi. Esimerkiksi hittibiisi Bad and Boujee on siisti, kun se ei mene mihinkään vaan pysyy yhdessä soinnussa. Se on samaan aikaan random, mutta silti todella tarttuva. Tässä tapauksessa en ajattele juurikaan musiikin lyyristä sisältöä vaan rytmiikkaa. Mustan musiikin jatkumo näkyy Migosin tuotannossa kiistattomasti.
Jaylibin Champion Sound (2003) on mielestäni siistein räppilevy ikinä. Siinä on räpin tyhmyys ja älykkyys täydellisessä balanssissa keskenään. Albumi oli itselleni ensimmäisiä esimerkkejä siitä, että kaksi aivan erilaista artistia voivat toimia yhdessä ihan tajuttoman hyvin.
Koen, että jazzpianisti Alice Coltrane on jossain energiakentässä sielunystäväni, sellainen tätihahmo. Kun kuuntelen Journey in Satchidananda -levyä (1970), hänen läsnäolonsa tuntuu vahvasti. Sitä on hankala selittää, mutta siinä on jotain tosi puhdasta, oikeastaan jopa uskonnollista. Mielestäni musiikissa on hienoa, että siinä pystyy larppaamaan ihan mihin suuntaan tahansa.
Myös Canin albumi Tago Mago (1971) on hyvä esimerkki ajattelusta, jossa ei ole rajoja. En aluksi tajunnut yhtään mistä Canissa on kyse. Minulle käy usein niin, etten aluksi pidä jostain musiikista ja myöhemmin fiilistelen sitä paljonkin. Halutessaan ihminen pystyy koulimaan itseään niin paljon. Aluksi se voi tuntua tylsältä, mutta on siisti tunne, kun lopulta pääsee tiettyyn maailmaan sisään.
Jos joku levy pitäisi ottaa mukaan autiolle saarelle, se olisi ehdottomasti Don Cherryn Organic Music Society (1972). Se on albumi, joka ei koskaan tyhjene kunnolla. En minä nytkään tajua siitä puoliakaan.
Tuntuu luonnolliselta ostaa vanhoja levyjä vinyylinä, mutta uutta musiikkia kuuntelen diginä. Musiikin kuuntelu on kohdallani tosi kausittaista: voin esimerkiksi kuunnella kaksi vuotta putkeen pelkkää nykyräppiä ja sen jälkeen vuoden jazzia. Koko ajan kuuntelen kuitenkin jotain, sillä se on osa musiikin tekemistä. Mielestäni on surullista, että tyypit jotka tekevät musiikkia, eivät kuuntele sitä itse ollenkaan. Pahin pelkoni on, etten kokisi enää aitoa kiinnostusta musiikkia kohtaan.”