Tuukka Temosen ohjaama Apulanta-elokuva on bändielokuvan lisäksi vahva sukupolvikokemus 90-luvun nuorille

Ensi-iltansa 7. syyskuuta saava, Tuukka Temosen ohjaama Apulanta-elokuva Teit meistä kauniin (2016) on enemmän kuin bändielokuva, kirjoittaa Jukka Hätinen.

Kuusaan Kino Ky

Tuukka Temosen ohjaama Teit meistä kauniin (2016) kertoo hänen entisen yhtyeensä Apulannan varhaistarinan. Pitkän elokuvan ensikertalaisena Temonen on onnistunut tekemään sekä kaunistelemattoman bändielokuvan että väkevän sukupolvikokemuksen.

Apulantaa ei yritetä esittää korkealla työmoraalilla ja kirkkaalla visiolla varustettuna yksikkönä. He ovat kourallinen heinolalaisia ulkopuolisia, joille bändiharrastus tulee jonon jatkona jossain siinä vanhempien lompakosta viedyillä markoilla kaljan juomisen ja tyttöjen pöksyihin itsensä juonimisen jälkeen. Aivan kuten kelle tahansa 1990-luvulla pienellä paikkakunnalla kasvaneelle.

Lamassa rypevän Suomen kuvaus on kaunistelematonta sekin. Tehtaan piiput sammuvat, ja perheenisät ajautuvat tekemään viimeisen tekonsa. Pahoinvointi heijastuu nuoriin, joiden silmin tämä elokuva luonnollisesti on kerrottu. Tekemisen puute johtaa tappeluihin ja tihutöihin – sitä jo mainittua kaljoittelua unohtamatta. Aivan kuten kellä tahansa 1990-luvulla pienellä paikkakunnalla kasvaneella.

Elokuvadebyyttinsä tekevät Tatu Sinisalo ja Roope Salminen loistavat rooleissaan. Sinisalo on onnistunut heittäytymään Toni Wirtasen rooliin niin täysin, että välillä voisi luulla katsovansa dokumenttia. Apulannan toista perustajajäsentä, Antti Lautalaa, esittävä Salminen saa kaivettua itsestään uskottavan kirkasotsaisen nuoren, jolle oma aate on räiskyvää tunteenpaloa.

Temonen antaa Heinolan masentavuudelle niin paljon tilaa, että itse Apulannan tarina jää toistuvasti taka-alalle. Verkkaisesti etenevän elokuvan ensimmäinen kaoottinen musiikkikohtaus koulun jumppasalissa onkin ehkäpä juuri siksi niin voimakas.

Lähes kaksituntinen elokuva jaksaa kantaa, vaikka rytmityksessä olisi ollut ruuvaamisen varaa. Ohjaajana Temosen ainoa varsinainen kompastuskivi on yksi lähikuvamonologi, joka lässähtää korniuden puolelle.

Elokuva päättyy pettymyksestä toiseen (kuten Rumban lyttäys Attack of the A.L. People -debyyttilevystä) ajelehtivan Apulannan breikkaamisen kynnyksellä, joten jatko-osan voisi kuvitella olevan suunnitelmissa.

Apulannan jäsenten cameo-roolit ovat sympaattisia ja alleviivaavat sitä, että projekti nauttii myös heidän luottamustaan. Teit meistä kauniin on pakollista katseltavaa yhtyeen nykyisille ja entisille ystäville, mutta suositeltava sukupolvikokemus kaikille 90-luvun nuorille.