Rumba kävi ainoana suomalaisena mediana testaamassa oikeilla kitaroilla pelattavaa Rocksmith 2014 Editionia Lontoossa.
Teksti ja kuva: Markus Laakso (Paul Cross)
Gibson Guitar Studiossa leijailee hien katku. Kompaktiin esittelyhalliin on raahattu läjät Marshall- ja Orange-vahvistimia, Gibson-keppejä sekä pelikonsoleita jättiruutuineen. Hallissa ei ole ikkunoita, eikä ilmastointikaan ole parhaasta päästä. Alan itsekin hikoilla.
Porukka on jakautunut kolmeen ryhmään: pelaamaan Rocksmithia kapeahkon salin laidoille luurit korvissa ja kitarat kourissa, esiintymislavan kupeeseen kuningastiluttajan yleisöksi tai seisomaan vaivaantuneesti oven tuntumaan. Liityn viimeksi mainittuun.
Rocksmith-paitaista pelifirman henkilökuntaa lienee paikalla kymmenkunta, toimittajia hieman enemmän. Peliä on esitelty aamusta alkaen toimittajaryhmille parin tunnin käytännönläheisissä sessioissa. Kello on nyt 16. Kukaan ei tule esittelemään itseään, joten seuraan samalla ovenavauksella saapunutta kirjoittajaa, joka hakee hallin päädystä palan haaleaa pitsaa ja pullon lämmintä tuontiolutta. Jätän tosin pitsan laatikkoonsa.
Kun loput ryhmästä saapuu paikalle, Rocksmithin luova johtaja Paul Cross pitää parinkymmenen minuutin demonstraation pelistä ja sen ominaisuuksista. Kyseessä on siis Guitar Heron kaltainen mutta aidosti soittotaitoa kehittävä peli, jossa soitetaan keinotekoisen muovilätkyrän sijaan millä tahansa oikealla kitaralla tai bassolla. Tai siis sen toinen, kehittyneempi versio.
Cross esiintyy kuin pelinsä fani: hän vaikuttaa olevan aidosti innoissaan firmansa tuotoksesta ja esittelee sitä kuin äiti lastaan. Sama pätee muuhunkin henkilökuntaan. Kun toimittaja poistuu pelipisteeltä, ohjaaja aloittaa tilutuksen välittömästi. Jokaisessa pisteessä.
En tiedä Crossin taustoja kitaristina, mutta hän vaikuttaa sen sortin soittajalta, joka on kehittänyt taitojaan omatoimisesti ja pelaamalla. Soitto on pelitulosten perusteella virheetöntä, muttei kuitenkaan teknisesti täydellistä ja hersyvän sielukasta. No, harvalla varmasti tällaisessa tilaisuudessa olisikaan, kun rivi toimittajia torottaa edessä kriittisine katseineen.
Esittelyn jälkeen peliä on mahdollista testata puolisentoista tunnin ajan. Valitsen lähinnä sijaitsevan kioskin, joka osoittautuu ainoaksi bassopisteeksi koko salissa. Soitan kitaraa enemmän tai vähemmän vakavasti parissa bändissä, mutten pelaa konsolipelejä juuri koskaan, joten bassolla aloittaminen tuntuu juuri sopivalta vaihtoehdolta. Guitar Heroa olen testannut kerran, ja se vaikutti synteettisine epäsoittimineen, noh, typerältä. Peliltä.
Vaihtoehtoja on tarjolla pilvin pimein erilaisia taitoja kehittävistä ”pelihallipeleistä” oppitunteihin ja virtuaalibändin kanssa jammailuun, mutta valitsen ohjaajan suosituksesta Learn a Song -vaihtoehdon. Aloitan Rolling Stonesin Paint It Blackilla. Biisi on totta kai tuttu, mutten ole aiemmin soittanut sitä, etenkään bassolla.
Ohjaaja säätää vaikeusasteen sadan prosentin puoliväliin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että peli jättää osan lyönneistä merkitsemättä, minkä on tarkoitus helpottaa soittamista. Jos siis osaisin kappaleen ennalta, se todennäköisesti vaikeuttaisi pelaamista, koska joutuisin jättämään pelin määräämät ja tavallaan summittaiset nuotit soittamatta. Kun osun oikeisiin nuotteihin oikeaan aikaan tarpeeksi hyvin, peli nostaa automaattisesti vaikeusastetta kesken session.
Koska tämä oli neitsytajoni sekä peliin että kappaleeseen, nuottien pois jättäminen oli toimiva ratkaisu. Biisihän on simppeli, eikä siinä seikkailla ympäri otelautaa kovinkaan paljon, joten pelatessa oli aikaa totuttautua siihen, mitä ylipäänsä pitää tehdä. Näytölle leijailee numeroita samaan ikään kuin tabulatuureista soitettaessa. Enemmän haastetta tarjosi eri kielten opettelu lennosta: kullakin kielellä on oma värinsä. Tämä on varmasti itsestään selvää kaikille Guitar Heroa, Rock Bandia tai vastaavaa pelanneelle, mutta melko pian värit tuntui oppivan. Ainakin nelikielisellä.
Vaihdoin muutaman biisin jälkeen kitarapisteeseen. Valitsin heti kärkeen amerikkalaisen punklegendan klassikon, jonka nimeä ei saa kuulemma paljastaa ennen lokakuun loppupuolta. Halusin testata, millaista on soittaa biisi, joka on äärimmäisen helppo ja itselleni tuttu. No, hyvinhän se tietysti meni, koska osasin soittaa sen ennalta. Samalla tuli testatuksi, ettei kitaran ja konsolin välillä ole kummoisia latenssiongelmia, vaan ne toimivat moitteettomasti synkassa.
”Akkarisointupohjaisten” kipaleiden, kuten vaikkapa Dylanin Knocking on Heaven’s Door, soittaminen on hankalaa, jos seuraa vain erivärisiä kieliä ja numeroilla varustettuja laatikoita, joten soinnut on syytä opetella ennen pelaamista. Oman haasteensa aiheuttavat myös kelluvilla Floyd Rose -talloilla ja vastaavilla varustetut soittimet, koska ne täytyy virittää jokaisen session alussa, ja biisejä löytyy useammasta vireestä. Floikka-keppien ruuvaaminen vireestä toiseen on helvetillisperkeleellistä.
Mitä enemmän biisejä soitti, sen enemmän orastava addiktio kolkutti olkapäätä. Biisivalikoima sisältää viitisenkymmentä rallia Aerosmithin Walk This Waystä Slayerin War Ensembleen ja Paramoren Now’sta The Who’n My Generationiin, eli skaala on laaja.
Testasin myös pelihallipelimuotoon piilotettuja harjoituksia ja oppitunteja, jotka parantavat esimerkiksi tremolon taivutuksia, demppausta ja oikean käden kielenvalintanopeutta. Ne olivat hauskoja ja äärimmäisen hyödyllisiä – samoin innovatiivinen Session Mode, jossa voi valita muutaman virtuaalisoittimen jammailemaan pelaajan kanssa. Bändi reagoi dynaamisesti omaan soittooni, eli jos soitin hiljaa, bändi alkoi hiimailla. Jos taas vedin täysillä, virtuaalisoittokunta aukaisi hanat.
Session Modessa valitaan ensin skaala, josta pelaaja haluaa vetää. Jos soitat ohi skaalan, peli näyttää harmoniaa rikkovan nuotin myös visuaalisesti. Jamiominaisuus soveltuu etenkin lead-kitaristeille, mikä ei istu täysin omaan soittomaailmaani, mutta siitä on helvetisti hyötyä improvisoinnin ja skaalojen opettelussa.
Rocksmith mainostaa olevansa ”nopein keino oppia soittamaan kitaraa”. Tämän lyhyen session perusteella olen vakuuttunut, että väitteessä on vissi perä. Se on näemmä todistettukin jossain yhdysvaltalaisen Research Strategy Groupin tekemässä tutkimuksessa, näin väitetään lehdistötiedotteessa. Olen varma, että tämä peli poikii sukupolven Ynkkä-tasoisia tiluttajia, jotka eivät välttämättä olisi edes tarttuneet kitaraan ilman Rocksmithin innoketta. Eikä vähinten siksi, että peli on äärimmäisen viihdyttävä, ja kitaraa oppii soittamaan väkisin vaikkei haluaisikaan.
Peli soveltuu kaikille kitaransoitosta kiinnostuneille mähmäkäpälistä moottorisormiin. Se julkaistaan lokakuussa Xbox 360- ja PlayStation 3 -konsoleille sekä PC:lle ja Macille. Äänittää sillä ei voi, mutta on ihme, ellei Rocksmith 2014:sta kehkeydy kitaransoiton itseopiskelun maailmanlaajuinen standardi ja yksi lähitulevaisuuden merkittävimmistä pedagogisista ilmiöistä pelimaailmassa. Ylisanoja viljellään ympäriinsä turhan usein, mutta: kyllä, Rocksmith 2014 on NIIN mullistava.