Tomi Palsa vieraili joulukuussa Vain elämää -konsertissa ja kuvasi siellä kaikenlaista. Pisteeksi i:n päälle Palsa esittelee illan artistien vuosien takaisia seikkailuja.
Teksti ja kuvat: Tomi Palsa
De beste zangers van Nederland -konsepti onnistui omalla panoksellaan pelastamaan suomalaisen levyteollisuuden kahtena jouluna peräjälkeen. Ajatuksenjuoksultaan lentävien hollantilaisten kehittämä formaatti rantautui maahamme syksyllä 2012 nimellä Vain elämää ja sai suomalaiset tv-katsojat ja kuluttajat odottamattomalla tavalla sekaisin.
Formaatin ruotsalaisversio Så mycket bättre vaikutti muutaman näkemäni jakson perusteella aivan kelvolliselta tv-ohjelmalta, vaikka ajattelinkin Eva Dahlgren -päivän musiikillista antia seuratessani, ettei vastaava ohjelma tulisi ikinä toimimaan Suomessa. Olipa jälleen mukavaa olla väärässä.
Vain elämää -sarjan voittokulku on taatusti tullut kaikille tätä lukeville jo tutuksi, joten sitä on turha tässä sen enempää pyöritellä. Kunhan totean sen, että ainakin yhdessä asiassa ruotsalaiset ovat niin paljon meitä suomalaisia parempia: Så mycket bättressä pääosassa on musiikki. Ruotsissa kaikki kappaleet näytetään kokonaisuudessaan, ja kaikenlainen väliaika-aktiviteetti on jätetty ansaitsemaansa sivuosaan. Suomalaisessa versiossa ärsyttää eniten se, että musiikkiesitykset ovat usein pätkitty miten sattuu, ja televisiossa kuultavalla ääniraidalla on hyvin vähän tekemistä sen illallistilanteessa tapahtuvan live-esityksen kanssa.
Oli tietenkin päivänselvää, että toimivaksi havaittu menestyskonsepti vietäisiin myös toisen tuotantokauden päätteeksi tuulettumaan ihmisten eteen. Ensimmäisellä kerralla konsertteja oli kaksin kappalein, nyt panostettiin yhteen konserttiin. Samalla halli vaihtui Espoon Baronasta Helsingin Hartwall-areenaan.
Ratkaisu oli oikea ja konsertin produktio kunnianhimoinen ja toimiva. Keskelle permantoa sijoitettu lava mahdollisti sen, että kaikki hallin kiinteät istumapaikat saatiin käyttöön, toisin kuin lavaratkaisuissa yleensä. Noin kolmasosan lavan pinta-alasta vei mainio taustayhtye, toinen kolmannes oli varattu tähtiartistien illalispöydille ja muilta osin lava olikin sitten artistien luovassa käytössä esiintymistilanteessa.
Konsertista oli jätetty pois turhat krumeluurit, ja hyvä niin. Kerrankin Vain elämää nosti etusijalle musiikin. Musiikkia illan aikana kuultiinkin ihan riittämiin. Anna Abreu, Maarit Hurmerinta, Laura Närhi, Juha Tapio, Jukka Poika, Ilkka Alanko ja Pauli Hanhiniemi esittivät ristiin ja rastiin toistensa tutuksi tekemiä kappaleita, ilman sen suurempaa logiikkaa. Jotkut jäivät kaipaamaan vuodentakaisessa konsertissa esiintyneiden Jari Sillanpään ja Kaija Koon hauskoja jutusteluita, mutta eipä se ole helppo homma lähteä veistelemään tuosta vaan vitsiä täyden Hartwall-areenan lavalla. Ainakaan siten, että se tulisi jotenkin luontevasti ja kivuttomasti.
Osalle artisteista ympäri lavaa sinkoileminen ja koko hallin yleisön huomioonottaminen kävi luontevammin kuin toisille. 13 000 ihmistä halusi viettää välipäivien lauantai-iltaa juuri näitä tuttuja lauluja kuunnellen, ja käsittääkseni yleisö sai juuri sitä mitä halusikin: Hirvensalmen Satulinnassa musiikkileirikoulussa toisiinsa kiintyneiden, kaikille tuttujen artistien uudelleennäkemistä, musiikki-iloittelua ja herkistymistä. Illasta ei kuitenkaan muodostunut sen pahempia itkubileitä, mikä johtui varmasti tapahtuman suureellisista puitteista.
Valokuvaajan kannalta ilma oli ristiriitainen. Ennakkotietona oli se, että lehdistö ohjattaisiin ennen konsertin alkua jäähyaitioon ja kuvaus tapahtuisi sieltä. Lopulta kuvia sai ottaa missä tahansa lavan ympäristössä, mutta ainoastaan kolmen ensimmäisen kappaleen ajan. Kolmen laulun sääntö on toki keikkakuvaajien tutuin sääntö, mutta tässä tapauksessa se tuntui epäreilulta ja se asetti illan tähdet hyvinkin epätasa-arvoiseen asemaan keskenään.
Nyt Juha Tapio, Anna Abreu ja Pauli Hanhiniemi tulisivat saamaan enemmän palstamillimetrejä kuvilleen, koska kuvaus oli sallittua ainoastaan heidän soolonumeroidensa aikana. Toki solistivuoroaan vielä odotelleet tähdet kävivät kaikki joraamassa lavalla Juha Tapion Music Everywhere -avauksen aikana ennen asettumistaan omille paikoilleen illallispöytään, mutta hankalaahan siinä alun tuoksinassa oli jokaisesta tähdestä saada onnistunutta valokuvaa. Osa laulajista ei ole luonteeltaan aivan yhtä tyrkkyjä linssiluteita kuin toiset. Tai toisin sanoen Maarit Hurmerinta ei ole Ilkka Alanko.
Vuosien saatossa itselleni on kehittynyt sellainen aisti, että keikkakuvausten jälkeen tietää sisuksissaan, saiko talteen onnistumisia vai tuliko tehtyä turha reissu. Tällä kerralla tilanne oli vieläpä normaalia haastavampi, kun sen yhden onnistuneen kuvan sijaan konsertista pitäisi saada edustavat kuvat seitsemästä eri artistista. Koska osa Vain elämää -tähdistä pysyi sallittujen kolmen kappaleen ajan pimennossa, oli allekirjoittaneen pakko rikkoa lakia pariin otteeseen.
Kolmannen kappaleen loputtua suuntasin lehdistölle varattuun jäähyvaitioon ja seurasin loppukeikan sieltä. Epäortodoksisesta lavajärjestelystä johtuen tuossa aitiossa taisi olla illan parhaat paikat konsertin seuraamiseen. Toisin kuin etukäteen ounastelin, jäähyaitio olisi ollut unelmapaikka kuvata lavan tapahtumia. Koska olin jo valmiiksi jäähyaitiossa, rikoin lakia ja kaivoin kameran esille pikaisesti Maaritin sekä Jukka Pojan soolonumeroissa. Muussa tapauksessa tämä blogipostaus olisi jäänyt pahasti vajavaiseksi, kun kahdesta artistista ei olisi löytynyt tähän tarkoitukseen yhtäkään julkaisukelpoista kuvaa. (Tokkopa tuolla tempauksella sentään lain kirjainta rikottiin? – Verkkoherra huom.)
Kolmen kappaleen rajoitusta lukuun ottamatta kuvausolosuhteet olivat erinomaiset. Valoa oli kerrankin vähintäänkin tarpeeksi, ja lavalla tapahtui paljon asioita. Lavajärjestely toi omaa haastetta kuvaamiseen, kun solistit kävivät kääntymässä vähän joka puolilla lavaa, ettei mikään osa katsomosta jäisi paitsioon. Tulihan siitä kuvaajallekin vähän ylimääräistä seuraamista, mutta pitäähän hyvien kuvien eteen hiukan vaivaa nähdäkin.
Yleensä kuvaaminen rokkikeikoilla on sitä, että yrittää ratkaista, miten hankalissa ja pimeissä olosuhteissa saisi säädöt kohdilleen ja muutaman onnistuneen otoksen tarttumaan filmille tai muistikortille. Välillä taas tuntuu, että kuvaaminen on niin helppoa ja vaivatonta, että jos tällä kertaa epäonnistun kuvaustehtävässäni, voin vaikka samalta istumalta lopettaa valkokuvaamisen kokonaan. Vain elämää -kuvauspuhdin jälkeen olo oli lähempänä tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa. No, jouduin siis ottamaan muutaman paikkokuvan illan aikana, mutta se ei johtunutkaan minusta vaan konsertin luonteesta. Kyllähän niitä kaatojakin tuli muutamia, joten kaiken kaikkiaan voin olla tyytyväinen tuon illan kuvasaldoon.
Halusin kuvaamaan Vain elämää -konserttia siksi, että valtaisasta kuva-arkistostani löytyi kuvia koko tähtilaulajaseitsikosta. Kun laittaa uudet ja vanhat kuvat rinnatusten, siitähän saa jännittävät kuvaparit blogiin.
Juha Tapion kuva on joukon tuorein, hieman reilun vuoden takainen otos Helsingin Musiikkitalolta. Tapahtuma oli Lastenklinikoiden Kummien järjestämä Joulu Mielelle -hyväntekeväisyyskonsertti. Olin paikalla Kummien omana kuvaajana, tekemässä hyvää. Kuvausolosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset, kun konserttisalissa ei ollut varsinaista kuvauspaikkaa järjestettynä, joten otin kuvat katsomon käytävillä istuen.
Myös Anna Abreu on kuvattu Kummien järjestämässä tapahtumassa, Elämä lapselle -konsertissa syyskuussa 2011. Olin paikalla Nuorgamin Giffaa hei! -miehenä, ja lavan edustalla olleen barrikaadin paremmalle puolelle pääsi ainoastaan Kummien omat kuvaajat. Yli-innokkaiden nuorten heilutellessa käsiään, pahvitaulujaan ja puhallettavia kumipamppujaan, ei kuvaamisessa heidän seassaan ollut minkäänlaista järjen hiventä. Siitä lähtien olenkin ilmottautunut aina vapaaehtoiseksi Kummien kuvaajaksi vastaaviin tapahtumiin, jotta olen paitsi päässyt paremmille kuvauspaikoille, päässyt myöskin auttamaan omalla panoksellani apua tarvitsevia lapsia ja nuoria.
Nyt kuvat alkavat käydä kiinnostavammiksi! Jukka Poika on kuvattu Ruisrockissa 2002, jolloin esiintymässä oli Jukka Pojan ja Antti Nopsajalan duo Kapteeni Ä-ni. Ruisrock eli murroskauttaan, Vantaan Festivaalit luotsasivat tapahtumaa toista kertaa ja aluetta ryhdyttiin pienin harppauksin laajentamaan kohti nykyistä mallia. Esiintymislavoista pienimmälle esiintymään päästettiin hieman marginaalisempia ryhmiä kuten Tuomari Nurmio ja Korkein oikeus, Sweatmaster sekä Kapteeni Ä-ni.
Laura Närhi on kuvattuna Seinäjoen Provinssirockissa, legendaarisella Saarilavalla, joka tuhoutui tulipalossa noin kolmetoista vuotta kuvan ottamisen jälkeen eli kesällä 2013. Nokkelimmat matikkanerot jo älysivätkin, että tuo Kemopetrol-yhtyeen keikalla otettu kuva on siis vuodelta 2000. Niin ne vuodet vierivät.
Maarit Hurmerinta esiintyi Ison H:n eli Hectorin kunniaksi järjestetyssä Asfalttiprinssi-illassa Tavastialla vuonna 1996. Illan esiintyjälistalla oli paljon silloin vielä eläviä legendoja, jotka ovat sittemmin valitettavasti vainajoituneet. Hectorin lauluja tulkitsivat muun muassa Kirka, Kari Tapio, Juice Leskinen ja Aki Sirkesalo. Onneksi Maarit on yhä elämänsä vedossa.
Pauli Hanhiniemi haitareineen on puolestaan vuoden 1994 kuvasatoa. Tapahtumapaikkana on Turun Down By The Laiturin ilmaiskonsertti Puolalanpuistossa, yhtyeenä tietenkin Kolmas nainen. Myös TV2 oli tuolloin paikalla kameraryhmineen, ja Kolmannen naisen konsertin lisäksi verkkokalvoille ovat piirtyneet sekä Costin että Kummelin esitysten korkeatasoiset taltioinnit. Löytynevät Youtubesta kaikki nämä.
1990-luvun alussa kävin paljonkin Neljä ruusua -keikoilla harjoittelemassa valokuvausta. Hyvää yötä Bangkok ja Haloo olivat aikanaan raikkaita albumeita, ja keikoilla oli mukavaa. Pop-uskonnon aikaan oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan alkoi herpaantua. Oheisen keväällä 1994 Riihimäen Urheilutalossa kokemani keikan jälkeen en olekaan kokenut tarpeelliseksi nähdä yhtyettä paria satunnaista festivaalikohtaamista lukuun ottamatta. Aikansa kutakin. Mitäs näitä murehtimaan, sehän on vain elämää.