Vielä kerran Lou Reed: Ilta, jolloin rockin ikoni tylytti suomalaista toimittajakokelasta

Jose Riikonen ei ehtinyt kirjoittaa Lou Reed -muistojaan Rumba edelliseen Reed-juttuun. Nyt hän kertoo, kuinka aloittelevien toimittajien pesti voi olla hankala: monessa muussa työssä ei tule oman idolinsa julkisesti nöyryyttämäksi.

Teksti: Jose Riikonen, kuva: Wikimedia Commons / Mikko Marjakangas

Hotelli Kämpissä vuonna 2009, ennen Huvila-teltan keikkaa, kourallinen toimittajia kutsuttiin Kämpin kabinettiin haastattelemaan Reediä ja hänen elämänkumppaniaan Laurie Andersonia. Olin tilaisuudessa Rumban kätyrinä.

Reed on suuri idolini. En ollut tätä ennen koskaan haastatellut suuria tähtiä tai osallistunut lehdistötilaisuuksiin, joten jännitin kovasti.

Reed oli pahalla päällä, kuten aina. Hän kertoi, että vihaa toimittajia.

Jossain vaiheessa rohkaisin mieleni ja kysyin, kuinka suuri osa esityksistä on improvisaatiota. Erehdyin olemaan konkreettinen ja jatkoin kysymystäni, kun en saanut heti vastausta.

”Siis, kuinka monta prosenttia siitä(keikasta) on improvisaatiota?”

Reed kävi nihkeäksi. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja Reed tuhahti:

”Prosenttia. Oh my! Laurie, kuinka monta prosenttia? 12,7!”

Muita toimittajia nauratti. Minä häpesin.

Sitten Reed sanoi, ettei toimittajien tulisi päästä ilmaiseksi keikoille. He ovat freebees. Kuulin, että hän sanoi, että toimittajat saavat ilmaista kaljaa (”free beers”) ja huusin, (en edelleenkään tiedä minkä ihmeen takia) että emme me suinkaan saa ilmaisia oluita! Tilanne oli vaivautunut, jopa Reed saattoi sillä hetkellä vähän sääliä minua.

Jarkko Jokelainen Helsingin Sanomista kirjoitti tämän kaiken Hesariin, tietty. Minua hävetti. Kun kävin Rumban toimituksessa, silloinen päätoimittaja Viljami Puustinen virnisti ja sanoi:

”Olit päässyt Hesariin!”

Berlin-albumin ”kaikkien aikojen masentavin albumi” -jutuissa on mielestäni vähän sopulinmantraa. Onhan se traagista, kamalaa ja ennen kaikkea rumaa tarinaa, mutta itse kuuntelukokemus ei ole suinkaan masentava. Minulle ei ole koskaan tullut paha mieli kuunnellessani Berliniä, ja olen kuunnellut sen aika monta kertaa.

Berlin on Reedin paras levy. Coney Iland Baby on Reedin hämmentävin levy. A Gift on vaarallinen laulu vapaalle ihmiselle kuunnella ennen baaria: kun tulee känniin ja pokailee, sitä käyttäytyy kuin ylimielinen mulkku, kun pohjilla on Gift: ”You know that I’m / just a gift to the women of this world”.

Lou Reed oli tietämykseni mukaan paha, ilkeä ja manipuloiva mies – mainio esimerkki siitä, että usein äärimmäiset mulkut tekevät äärimmäisen hienoja asioita, kun sosiaalinen äly ei ole haittaamassa kehtaamista ja häikäilemättömyyttä.

Näin Reedin kerran livenä Huvila-teltassa. Esitys oli hieno. Reed oli minimalistinen ja vihaisen oloinen. Kun Rome had Juliette -kappaleen aikana Reedin kasvoille puhkesi keikan ainoa hymy, se oli kaunis hymy ja varmasti teeskentelemätön.

Reedin ääni on hieno ja lohdullinen. Reedin musiikki on sulavaa Transformeria lukuun ottamatta ennen kaikkea mielenkiintoista, ei aina edes kovin miellyttävää. Silloin, kun se on näitä molempia yhtä aikaa, se on kutakuinkin parasta musiikkia maailmassa.