Jean Ramsay, Markku Roinila ja Mervi Vuorela sanovat muutaman sanan 27. lokakuuta menehtyneen rock-ikonin muistoksi.
Toimittanut: Saku Schildt, kuva: Wikimedia Commons / Mikko Marjakangas
Karrikoiden: Dylanilta sain runolliset unelmat ja akustisen kitaran, Reediltä kirskuvan feedbackin ja todellisuuden.
Lou Reed oli ristiriitainen hahmo. Yhtäältä raivokkaan sähköisen musiikin palavasilmäinen ääniterroristi, toisaalta hempeiden rakkauslaulujen kirjoittaja. Kaupungin ja katujen ääni, öisen metron kolkko rytmikäs kalke. Seksikäs ja luotaantyöntävä, epäsovinnainen keskiluokkainen pikku jutku (terve terve Lester Bangs, säästä pari qualuudea, Lou on tulossa), inhottava perseeseennussija ja herkkä sielu.
Reedin poikkeuksellinen taito oli tehdä hempeistä rakkauslauluista totta. Kun tutustuin miehen kynänjälkeen ensimmäisen kerran R.E.M:n Dead Letter Office b-puolikokoelmalla, Pale Blue Eyes pysäytti minut paikalleni. Tässä oli jotain aivan uutta, todellista. Ristiriitaista ja monisyistä kuin parhaimmat kirjat ja elokuvat, kipeää ja epäsuhtaista kuin elämä itse.
Yhdellä sanalla selitettynä Reedin nerous on sanassa ”pale”. Silmät eivät ole siniset (klisee) vaan haaleansiniset. Silmien haaleus värittää koko suhdetta, tekee siitä arkista ja jotenkin nuhjuista. Selitys, punchline, tulee säeparissa ”the fact that you are married only proves that you’re my best friend”. Lausunto on hätkähdyttävä rakkauslaulun kontekstissa. Se näyttää maailman, jossa ei ole illuusioita tai haaveita vaan viisitoista minuuttia tuntitaksalla toimivassa hotellissa. Siinä on hipsterin etääntynyttä katujen huumoria sekä rakkaudettoman ja pelokkaan ihmisraunion tuskaa.
Myöhemmin saman vuoden keväällä olin pläräämässä levyjä pienessä, tunkkaisessa levykaupassa Helsingin Kisahallin vieressä. Hieman naukkaillut levykauppias mutisi tiskin takana itsekseen, ja kun lähdin ovea päin, tiuskaisi ukko: ”Juuri tollaisia te kaikki olette, käytte sisällä vähän kaivelemassa ja häivytte sitten ostamatta mitään. Painu sinäkin helvettiin!” Järkyttyneenä kaarsin tuulikaapin ohi, ikään kuin esittäen että olin vain siirtynyt cd-hyllyjen loppupäähän.
Aakkosten loppupäätä hermostuneesti kelaillessani ukko pyysi anteeksi ja alkoi kertoa tarinaansa. Korviaan myöten veloissa, kauppa ei käynyt, vaimo oli lähtenyt lätkimään. Kun en enää kestänyt, nostin yhden levyn V-kirjaimen kohdalta. Katsoin, että tähän minulla on varaa ja kävelin kassalle. Se levy oli Velvet Underground & Nico.
Levykauppaa ei enää ollut seuraavalla kerralla ohi kävellessäni, mutta tuosta hämmentävästä kohtaamisesta alkoi tähän päivään asti jatkunut arvostukseni Reedin musiikkia kohtaan. Vaikka ostin levyn nättien kappaleiden takia, suurimman vaikutuksen tekivät Heroin ja etenkin European Son.
Heroin näytti, miten musiikki voi ilmentää sanoituksen kuvailemaa ekstaattista tilaa. Kompin kiihtyessä kuulijankin sydän hakkaa tiheämmin, kunnes on vain hakkavaan kompin ajan ulkopuolella oleva tila. Tämä on yksi taiteen suurimmista ja perimmäisimmistä tehtävistä: mennä sellaiseen paikkaan, johon suuret massat eivät pääse ja välittää siellä koettu kokemus yleisölle sellaisessa muodossa, että siihen pääsee osalliseksi. On oikeastaan sivuseikka, että Reedin jäljentämä kokemus on heroiinin vaikutus sen iskeytyessä verenkiertoon. Virtuoosimainen tekniikka ja oivaltavuus ovat tässä tärkeämpiä.
European Son taas rikkoi koko sääntökirjan. Alun ”soolo” on soitettu metallituolilla betonilattiaa vasten. Terve vaan, Einstürzende Neubauten.
Näin Lou Reedin livenä kolme kertaa – tai viisi, riippuu miten asia lasketaan. Nuo ongelmalliset kaksi ovat vuodelta 1993, jolloin näin Skotlannin Edinburghissa Velvet Undergroundin paluukiertueen kaksi ensimmäistä keikkaa. Ne olivat samanaikaisesti uskomattoman upeita ja lamaannuttavan hirvittäviä. Oli henkeäsalpaava olla samassa huoneessa Moe Tuckerin soittaessa bassorumpuja lattiatomeina ja Sterling Morrisonin heittäessä ilmoille Rock n’ Rollin alkusoolon (ainoa soolo, jonka Lou antoi vanhan taiseluparinsa soittaa, muuten). Sitten huomio kääntyi lavan keskiosaan, jossa simpanssin näköinen Lou jumppasi kivipestyissä farkuissa ja mustassa, lateksisessa T-paidassa naurettavaa avaruuskitaraa, josta puuttui virityskoneisto, ja lauloi JOKAISEN kappaleen päin helvettiä. Melodiat muuttuivat, painotukset unohtuivat, lumous rikkoontui – kuin Lou olisi nauttinut siitä, miten hän raiskasi kaunista ruumista.
Ristiriitainen hahmo, kuten sanoin.
Reedin uran loppuvaiheen hienoin saavutus taitaa sittenkin olla konseptilevy New York (1989). Levy syntyi, kun Reed osti ensimmäisen tietokoneensa ja istui alas kirjoittamaan. Ex-narkkarin ja alkoholistin sisältä kuoriutui uskomattoman ilmaisuvoimainen ja sanoja täynnä oleva vanha mies, joka oli 1990-luvulla New Yorkin Lower East Siden kuningas samalla tavoin kun Woody Allen hallitsi Manhattanin parempia osia.
Viimeinen levy, jolla oli mitään väliä, taisi olla Ecstasy (2000), jossa Reed löysi taas sähkökitaralla tuotetun mekkalan puhdistavan ulottuvuuden.
Silti yksi kappale on ylitse muiden, ja sen laitoin soimaan eilen kuolinuutisen kuultuani. Se on The Blue Mask -levyn (1982) nimikappale. Siihen tiivistyy Reedin voimasta se alkukantaisin kärki, se julmin ja intohimoisin rakkaus. Teksti on kuin suoraan Georges Bataillen kynästä (”Cut the stallion at his mount and stuff it in his mouth”), ja Reed täyttää tyhjän tilan tekstin jännitteitä täydellisesti jäljentävillä feedback-sivalluksilla. Reedin oikeana kätenä on Robert Quine, tuo ihmisraukka, jonka Reed sai valtaansa jo teini-ikäisenä. 16-vuotias Quine kiersi Velvet Undergroundin viimeisillä kiertueilla keikkoja nauhoittaen, kuten kunnon opetuslapsen kuuluu.
Jos Quine oli yksi opetuslapsista, niin Reed oli Jeesus mustassa nahassa, langennut enkeli, Lou-cifer.
Lou muutti vedet kuseksi, miehet naisiksi, laittoi kitarat kiertämään ja astui itse sivuun (ja toimitti nauhat levy-yhtiölleen, vrt. Metal Machine Music).
Loun vuorisaarna oli, että anna muille takaisin sillä mitalla kun sinullekin on annettu.
Ja Lou todella antoi. Esimerkki? I Hear Her Call My Namen kitarasoolo on pikaisena oksennuksena palautettuna pieni viipale sitä sähköshokkiterapiaa, jota Loun rakastavat keskiluokkaiset vanhemmat antoivat lääkärien soveltaa poikaansa, kun tämä esitti ensimmäistä kertaa homoseksuaalisia tunteita.
Tärkein oppitunti, jonka Loulta sain, taitaa sittenkin olla, että viha, pettymys ja kipu ovat kupattavissa näillä vonkuvilla ja kiertävillä instrumenteilla. Kun suljet silmäsi ja annat sähkön tulla suoraan sielusta sormien välityksellä, raivoavien vahvistinten kautta, kuin ruosteinen ja saastainen kirves aivoihin, on katharsis mahdollinen.
Tänään menen treenikämpälle, laitan kaiken täysille, ja soitan, kunnes en tunne enää mitään.
– Jean Ramsay
Taisin kuulla Lou Reedia ensimmäisen kerran lukion musiikkitunnilla 1970-luvun loppupuolella. Musiikinopettajamme ei paljoa perustanut muusta kuin klassisesta musiikista, mutta hän oli tunnollisena pedagogina hankkinut pop-musiikin historiaa käsittelevän kokoelma-lp:n, jonka opettajamateriaali antoi valmiit kuvaukset kustakin biisistä. Niinpä sain kuulla Velvet Undergroundin biisin Waiting for the Man.
Se kuulosti ensisekunneista asti erilaiselta kuin mikään muu. Rummut eivät varsinaisesti rummuttaneet, piano hakkasi kuin porakone, kitara kuulosti sähköaidalta. Mutta erityisen vaikutuksen teki laulaja, joka kuulosti vanhalta, kuluneelta, kyllästyneeltä, ylimieliseltä, paheelliselta, ylivoimaiselta. Aiempi Bowie-diggailuni löysi juurensa.
Lou Reedin kaunistelematon realismi on nimittäin niin Bowien kuin monen muunkin sankarini lähtökohta. Koko New Yorkin punk-skene olisi tuskin ollut edes mahdollinen ilman Lou Reediä – miljoonasta muusta bändistä puhumattakaan. Ei ole mikään sattuma, että ensimmäinen yhtyeeni löytyi lehti-ilmoituksella, jossa mainittiin taikasanat ”Velvet” ja ”Underground”.
Reed-tykkäykseni on jatkunut kaikkien näiden vuosien ajan. Berlin on aivan kauhean hieno albumi, joka ei päästä helpolla mutta palkitsee joka kerta. Blue Mask on tärkeä levy, jossa pahuus ja rakkaudentäyteisyys vuorottelevat. Siltä löytyy myös The Gun, arkkityyppinen Lou Reed -biisi, jossa väkivalta ja valta ovat valmiina musertamaan kuulijan. Siinä on reilussa kolmessa minuuttissa koko hienon New York -levyn ydin. Ja Transformer – toki toki, mahtavuutta.
Monet ovat uupuneet sen jälkeen Reedin kieltämättä epätasaisen tuotannon parissa. Eipä kannata. Songs for Drella, Magic & Loss, Set the Twilight Reeling, Ecstasy – kaikki hienoja levyjä. Jaksoin kuunnella jopa Lulun kerran läpi.
Lou Reed oli ristiriitainen hahmo. Miehen ponnistelut täydellisen kitarasoundin löytämiseksi ja vakavan taiteilija-imagon ylläpitämiseksi olivat enemmänkin surkuhupaisia kuin arvostettavia. On myös selvää, ettei hän ei ollut mikään mukava heppu, mutta ehkä pimeyden prinssin on vaikea olla sellainen. Ei kai Reedilläkään ollut helppoa. Hän varmaan haluaa tulla mieluummin muistetuksi New Yorkin rosoisena äänenä kuin kakkaleikeistä. Ja kyllä hän sen ansaitsee.
– Markku Roinila
Lou Reed opetti minulle, kuinka moniongelmaiset juutalaiset mulkut ovat usein vastuussa Amerikan kiinnostavimmasta musiikista. Samalla hän opetti, kuinka punkrock voi toimia viitekehyksenä mitä eksentrisemmille kokeiluille, kuinka feedback voi olla yksi soitin muiden joukossa ja kuinka riittämättömyyden tunne voi johtaa muuhunkin kuin lamaantumiseen. Reed todennäköisesti kuoli, koska hänen keinomaksansa ei enää jaksanut miehen jatkuvaa vittuilua. Kippis Reed, otan viimeisen ryypyn puolestasi.
– Mervi Vuorela