Virvatuli – essee Paperi T:n Malarian pelko -albumista

14.04.2016

Julkaisemme Anton Vanha-Majamaan esseen Paperi T:n Malarian pelko -albumista artistin Teosto-palkinnon johdosta. Essee on julkastu alun perin Rumbassa 1/2016 osana artikkelia.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa

Kun David Bowie kuoli, Radio Helsingin dj Henri Pulkkinen oli silminnähden järkyttynyt. ”Ei tällaisena päivänä saa hymyillä.” Henri Pulkkinen meni radioon ja soitti kolmen tunnin ajan David Bowien musiikkia. Hän pukeutui mustiin, mutta niin hän tekee aina.

Pulkkinen tekee räppiä Paperi T:n nimellä. Huhtikuussa 2015 julkaistu debyyttialbumi Malarian pelko oli yllättävä menestys ja nousi albumilistan kärkeen. Ensimmäinen single Sä jätät jäljen sai paljon radiosoittoa, ja jopa kakkossinkuksi valittu ääririisuttu Resnais, Beefheart & Aalto saavutti kaiken järjen vastaisesti suosiota.

Ne eivät olleet sitä räppiä, joka Cheekin ja Elastisen myötä oli domestikoitu Radio Novalle istuvaksi autoilupopiksi. Toisaalta räpin kuvasto oli ollut jo vuosien ajan murroksessa. Kirjoitin aiheesta Rumbaan marraskuussa 2013 otsikolla ”Suomiräpin sivukujilla”. Ydinajatukseni oli, ettei suomiräppiä enää varsinaisesti ole. Lajityyppi on niin monimuotoinen ja versatiili, ettei kansallisuus enää yksin kerro siitä mitään.

Jututin artikkeliin muun muassa Paperi T:tä ja Oukkidouppia. Kirjoitin post-internetistä ja siitä, kuinka tekeminen siirtyy internetiin ja muuttuu yhteisölliseksi, verkon datavirrassa ikuisesti tapahtuvaksi performanssiksi, johon kuka tahansa voi milloin tahansa osallistua. Ajatus on yhä kutkuttava ja relevantti, mutta hip hop on tietenkin myös kiinnostunut tekijästä. Ja ihmisestä.

Paperi T on hyvä esimerkki tästä. Hän ei ole kasvoton, asian tai teorian tai hyvän läpän taakse jättäytyvä taiteilija, vaan omaa persoonaansa – tai ainakin jotain persoonaa, jossain – musiikissaan perkaava tarinankertoja. Vastavoiman sijaan hän on luontevaa jatkoa suomenkielisen rockin perinteelle. Aikansa orastava Juice.

Malarian pelko on henkilökohtainen levy silloinkin, kun sen kertoja tuntuu kaikista eniten roolihahmolta. Paperi T ei pelkää suistua apatiaan ja itseinhoon kieriessään päättyneen parisuhteen jälkipyykeissä. Albumilla dokataan giniä ja aprikoidaan sekä pään työntämistä tehosekoittimeen että edelmannien duunaamista laivalta. Kertoja on itsekäs ja nolo ja sellainen, ettei kenenkään kannattaisi ainakaan rakastua.

Teemalevy Malarian Pelko on aivan ehdottomasti. Tunnelma on synkkä ja vihamielinen. Toisaalta syvimmissä murheen alhoissa piilee mahdollisuus katarsikseen, puhdistumiseen.

Se voi tarkoittaa yksinkertaista iloa hillittömästä riimistä (En päässy kappeliin / olin Kutosen vessassa kahlittuna kiinni patteriin) tai populaarikulttuuriviittauksesta, jotka ulottuvat Henry Milleristä 1990-luvun indie-elokuviin ja Formula ykkösiin. Niitä on paljon.

Sankka viittailu edustaa ehkä Paperi T:n maailmankuvaa, jossa (korkea-)kulttuurilla on yhä itseisarvo, ja jossa kirjallisten sitaattien tiputtelu on tapa erottautua rahvaasta. Nyt-liitteen haastattelussa vuosi sitten artisti sanoi olevansa ulkopuolinen ihan mielellään, vaikka se tarkoittaisi elitistin leimaa. Ja sellaista Paperi T kutsuu/toivoo nahkaansa iskettäväksi.

Kuulijan katarsis voi myös tarkoittaa oman epätäydellisyytensä kohtaamista. Malarian pelko on paikoin kuin oman päiväkirjansa äänikirjaversiota kuuntelisi. Siinä mielessä se vertautuu Pyhimyksen Salaiseen maailmaan (2007), jossa ollaan Intiassa ja hajoillaan eroon.

Eniten pidän Malarian pelossa siitä, ettei se herätä kysymyksiä ironiasta, vaikka sitä voi kutsua läpäksi. En tiedä nauranko sille vai sen mukana, mutta se herättää tunteita ja tekee minut kuulijana iloiseksi.

Se on kotimainen levy jota olen kuunnellut viime vuonna kaikkein eniten, ja siltä jää ainakin kolme kappaletta kotimaisen popmusiikin historiaan. Ansaitusti.

Lisää luettavaa