Voiko huumorimusiikki olla hauskaa?

Tuukka Hämäläinen paneutuu uusimmassa sanoitusblogissaan hah-hah-hauskaan huumorimusiikkiin.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Orion Pictures

Huumorimusiikki on turhaan väheksytty tyylilaji. Toki sitäkin on melkoista tuubaa, Jope Ruonansuusta puhumattakaan. Huumorimusiikkiin pätevät komedian lait: sitä on paljon paskaa, mutta kun se onnistuu, peittoaa se suurimman osan vakavista sisaruksistaan.

Huumorimusiikissa vitsi piilee yleensä pikemminkin sanoituksissa kuin sävellyksissä. On toki sellaisia poikkeuksia, kuten Beatallica, joka yhdistää Metallican ja The Beatlesin sävellyksiä ja sanoituksia. mash-up-tyyliin. Vaikkapa mainio The Thing That Should Not Let It Be on tietenkin Let It Be ja The Thing That Should Not Be -kappaleiden hybridi – johon ehkä itse tekstissäkin mutkan kautta viitataan.

When I find myself in times of trouble, Hybrid Children come to me
Pray for father roaming, roaming free
And in my hour of darkness it is standing right in front of me
It is the thing that should not let it be

The Thing That Should Not Let it Be”, san. Jaymz Lennfield (Masterful Mystery Tour, 2009).

Useimmiten huumorimuusikot eivät kuitenkaan keskity sävellyksiin – ehkä jo siksi, että sävellyksellinen huumori ei välttämättä aukeaisi kovin suurelle yleisölle tai vaatisi suhteellisen mittavaa populaarimusiikin tuntemusta. Esimerkiksi progea voisi parodioida todella osuvasti sävellyksen tasolla, mutta vitsi olisi vain niiden ymmärrettävissä, jotka ovat tutustuneet progeen kattavasti. (Ja yleensä progen suurkuluttajat eivät ole avoimia rakkaan tyylilajinsa irvailulle.)

Siispä keskitymme sanoihin. Selkein ja helpoin tie huumorimusiikkiin ovat uudelleensanoitukset. Useimmiten koomikot keskittyvät ikonisiin ja tunnettuihin kappaleisiin, joihin uudet sanat liittämällä saadaan jonkintasoinen vitsi. Halvimmillaan tämä voi olla vaikkapa pilkkalaulumainen jippo, mutta hienoimmillaan teksti löytää tyylilajinsa parodiasta.

”Weird Al” Yankovic on tässä tyylissä ylivoimainen. Hänen mittavasta tuotannostaan löytyy covereita moniltakymmeniltä hittiartisteilta, joista useimpien sanoitukset tavalla tai toisella kommentoivat tyylilajia ja herjaavat sen kliseitä. Esimerkiksi Coolion Gangsta’s Paradise -kappaleen parodia Amish Paradise pilkkaa gangsta rapin uhoamista ja alleviivaa sen tyylikeinoja asettamalla uhmakkaan räppärin uskonnollisen Amish-yhteisön jäseneksi. Myös kappaleen musiikkivideo on tavattoman hauska.

As I walk through the valley where I harvest my grain
I take a look at my wife and realize she’s very plain
But that’s just perfect for an Amish like me
You know, I shun fancy things like electricity
At 4:30 in the morning I’m milkin’ cows
Jebediah feeds the chickens and Jacob plows… fool!
And I’ve been milkin’ and plowin’ so long that
Even Ezekiel thinks that my mind is gone
I’m a man of the land, I’m into discipline
Got a Bible in my hand and a beard on my chin
But if I finish all of my chores and you finish thine
Then tonight we’re gonna party like it’s 1699

Amish Paradise”, san. ”Weird Al” Yankovic (Bad Hair Day, 1996)

Vielä taidokkaampi tapa lähestyä parodiaa on unohtaa coverit ja jäljitellä tyylilajeja myös sävellyksen ja sovituksen keinoin. Tällöin tekstit muuttuvat usein vielä suoremmin kommentoiviksi. Internetissä menestynyt kanadalainen stand up -koomikko Jon Lajoie tekee kappaleita juuri tällä sapluunalla. Hänen tähtäimeensä joutuvan useimmiten kaupallisesti tehtaillut pop-ränkytykset.

It starts off like a thousand other songs that you’ve heard before.
Except in this one they do a little do do-do do do dodoo.
So you try to change the station but it’s playing on every one.
A bunch of shitty ass chords and lyrics recorded by a fucking moron.
And you assume that the general public is not that stupid.
You’re positive that nobody will want to listen to this.
But you are wrong…

Radio Friendly Song”, san. Jon Lajoie (I Kill People, 2010)

Suomessa huumorimusiikki on yleensä melko yksinkertaista vappunenä-osastoa. Poikkeuksiakin löytyy, sillä onhan meillä Eläkeläiset. Kumikameli-yhtyeen sivuprojektina aloittanut humppayhtye esitti aluksi vain covereita, mutta myöhemmin myös omia sävellyksiä. Eläkeläisten yksinkertainen resepti – kaikki laulut kertovat humpasta, mummoista ja viinasta – sallii monesti myös nokkelia ja kriittisiä tekstejä, joista monet ovat nokkamies Toppo Koposen käsialaa.

Etenkin 1960–70-luvuilla Suomessa julkaistiin paljon käännösmusiikkia. Tätä parodioidaan Eläkeläisten teksteissä siten, että alkuperäisten kappaleiden sanat väännetään suomeen auditiviisesti, siten miltä ne kuulostavat. (Eli ”I’m a” kääntyy ”Aimo”.) Myös Suomen tunnetuin sketsiryhmä Kummeli tykitti loistavaa käännöshuumoria yhtyeellä The Piitles (Liperistä), joka esitti eräässä Kummelin jaksossa kaksi tökerösti suomennettua The Beatles -coveria. Legendaarista ”I Am the Walrus” -kappaletta parodioiva ”Munamies” alkaa tähän tapaan:

Minä olen hän kuin hän on minä kuin
sinä olet hän ja porsaita oomme kaikki
(oomme kaikki, oomme kaikki)
maissihiutaleella yhtyvä t-paita päälläni on
minä olen muna mies, minä olen muna mies
minä olen mursu

(”Munamies”, ei levytetty)

Oikeastaan kaikkein tönköintä huumoria syntyy, kun niin sanotut vakavat yhtyeet yrittävät olla hauskoja. Vaikkapa Moonsorrow-yhtyeen sivuprojekti Lakupaavi on poskettoman typerää treenikämppäsekoilua. Pop-musiikista irtoaa kuitenkin myös paljon tahatonta huumoria. Vaikka esimerkkejä on useita, henkilökohtainen suosikkini on ruotsalaisen Mustaschin Double Nature -biisin kökköäkin kökömpi kertosäe. Eihän stoner metalin fiksua tarvitse olla, muttei varmaan näin tyhmääkään.

I love you baby, though I hate you
Cause I’m a double nature

Double Nature”, san. Ralf Gyllenhammar(?), (Latest Version of the Truth, 2007)

(Kaksi sanaa: Monty Python – Verkkoherra huom.)