Vuoden loppu on käsillä, mutta ken taitaa loput kauneimmin: The Beatles vai Discharge, The Doors vai Pearl Jam?

29.12.2013

Loppu tulee – entäs sitten? Lyriikkablogissa nokikkain neljä aivan erilaista The End -näkemystä, mutta mistä niissä on loppujen lopuksi kysymys?

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Elektra (Wikimedia Commons).

On joitakuita biisinnimiä, joiden kanssa ei kannata leikkiä. Esimerkiksi The End on niin pirun monesti käytetty ja The Doorsin klassikkoon niin vahvasti assosioitu otsikko, että ihmettelen, kuinka bändit vieläkin uskaltavat sitä käyttää. Ei aivan, mutta melkein sama kuin levyttäisi biisin nimeltä All You Need Is Love ja väittäisi sitten, ettei se millään tapaa viittaa The Beatlesiin.

Noh, The End on kuitenkin jykevä otsikko ja vahva aihe kappaleelle. En mitenkään voinut valita vain kahta biisiä käsittelyyn, joten otin sitten neljä. Kipaleet ovat jälleen täysin erilaisia, mutta keskeisen teeman variointi on vähintäänkin mielenkiintoista.

Discharge – The End
(Hear Nothing See Nothing Say Nothing, 1982)

On jotenkin sopivaa, että kaikkein suoraviivaisin näkemys lopusta löytyy hardcoren minimalistisen ilmaisun piiristä. Dischargen The End apokalyptinen näky – tai pikemminkin välähdys, sillä mitään valtavaa kuvaa ei tekstissä maalailla.

A smouldering wilderness
Mass death and destruction
Mass death and destruction
Millions dead and dying
A smouldering wilderness
Now in darkness world stops turning

On kiinnostavaa, että selvästi poliittisen biisin uhriksi otetaan ihmisen lisäksi myös luonto ja maailma. Dischargen väkivaltaisessa lopussa ei mennyttä ole vain ihmiskunta, vaan koko planeetta, mihin ”world stops turning” voi viitata. Tekstin vaatimaton pituus ja toisto tekevät siitä julistuksenomaisen raivonpurkauksen ihmisen lyhytnäköisyyttä ja itsekkyyttä kohtaan. Tämä loppu on varoitus.

Pearl Jam – The End
(Backspacer, 2009)

Universaalista näkökulmasta siirrytään yksityiseen. Pearl Jamin The End on vertailumme kappaleista uusin, mutta siinä on jotain hyvin aitoa ja koskettavaa. Tarinan kertojana on henkilö, joka sairauden vuoksi joutuu katsomaan katoavaisuuttaan silmästä silmään.

It’s my fault now
Having caught a sickness in my bones
How it pains to leave you here
With the kids on your own
Just don’t let me go

Eddie Vedder on kenties parhaimmillaan juuri surumielisissä balladeissa. The End erottuu kuitenkin miehen muusta tuotannosta kolkkoutensa ja toivottomuutensa puolesta. Tässä ei päädytä muistelemaan hyviä aikoja tai Just Breathen tapaan löydetä lohtua pelkästä yhdessäolosta. Loppu on finaalinen ja väistämätön, mitä alleviivaa myös itse kappaleen loppu, sillä The End pysähtyy kuin seinään. Vedderin sanat ”but not much longer” kaikuvat tyhjyyteen.

Yksi parhaita kuulemiani kappaleen ja albumin lopetuksia, joka jättää (tarkoituksellisesti) aina hyvin onttoon tunnetilaan. (Yllä olevalla live-vedolla Vedderin kurkku taitaa olla vähän kipeä, sillä hänen äänensä kantaa huonosti, mutta ehkä sekin sopii raadolliseen tarinaan.)

The Doors – The End
(The Doors, 1967)

The Doorsin klassikkobiisi puolestaan kertoi alunperin eroamisesta, mutta kappale kehittyi keikkailun myötä, ja mukaan löytyi myös psykedeelinen spoken word -osio (joka yllä olevasta live-versiosta puuttuu). Tämän vertailun kannalta olennaisinta on kuitenkin se, että loppu kuvataan kappaleessa ystäväksi.

This is the end
Beautiful friend
This is the end
My only friend, the end

Jim Morrison itse on kommentoinut kappaletta siten, että joskus tuska voi olla ylitsepääsemätön, mutta se ei tee siitä pahaa. Olipa siis kyse sitten kipeästä eroamisesta, kuolleen omaisen kaipuusta tai olemisen tuskasta, voimakas tunne voi muuttua liittolaiseksi. Vaikka biisi on melankolinen, siitä voi löytää positiivisenkin viestin. Lopun (eli kuolevaisuuden) kanssa voi oppia elämään.

It hurts to set you free
But you’ll never follow me
The end of laughter and soft lies
The end of nights we tried to die

The Beatles – The End
(Abbey Road, 1969)

Okei, The End ei periaatteessa ole itsenäinen kappale, vaan osa ns. ”Abbey Road -sikermää”, joka vie valtaosan klassikkolevyn b-puolesta. Lisäksi biisissä on hyvin vähän sanoja, etenkin kun alkupuolen ”Are you gonna be in my dreams tonight” jää täysin irralliseksi filleriksi. Merkittävä on ainoastaan lopun kaunis aforismi.

And in the end
The love you take
Is equal to the love you make

The Beatlesin kappale on hassua kyllä aiemmista lähimpänä Dischargea, ainakin siinä mielessä, että molempien viesti on lyhyt ja ytimekäs, mutta toisaalta valtava ja globaali. Tuskinpa yhtyeiden perimmäinen filosofiakaan hirveästi poikkesi, vaikka ilmaisut olivatkin aivan eri maailmoista.

The Endin esittämä ajatus on lähellä ns. ”kultaista sääntöä”, jonka mukaan pitäisi tehdä muille niin kuin toivoisi itselle tehtävän. Tuomalla maailmaan rakkautta sitä saa itsekin, vaikka kyynikot eivät tähän tietenkään usko.

The Beatlesin kohdalla loppu on lähinnä lopputoteamus (kuten loppupeleissä tai loppujen lopuksi). Se ei niinkään selvästi viittaa loppuun konkreettisena ilmiönä. Loppu on kuitenkin se vertauskuva, jolla perimmäiset totuudet usein ilmaistaan, ja siinä mielessä The Beatlesin tapa käyttää nimeä on valaiseva.

Loppujen lopuksi

The Endin monimuotoisuus selittää osaltaan sen, minkä takia samalla nimellä kulkevia kappaleita jaksetaan vieläkin rustailla. Loppu on väistämätön piste, joka pakottaa arvioimaan uudelleen suhtautumista itseensä, läheisiin ja maailmaan. Eipä ihme, että monet eksistentialistit katsovat tietoisuuden kuolemasta olevan välttämätön ehto todelliselle elämälle: Päätökset on tehtävä suhteessa siihen, että mikään ei ole ikuista.

*

Näillä ajatuksilla kohti uutta vuotta 2014. Erityiskiitos niille lukijoille, jotka jaksavat toistuvasti palata lyriikkablogin pariin. Olette hulluja, mutta parhaita!

Lisää luettavaa