ADA
Zeal & Ardor syntyi, kun Manuel Gagneux meni pahamaineisen 4chan-laudan musiikkiosastolle kyselemään mitä perversseimpien genreyhdistelmien perään.
Ehdotukset olivat luokkaa ”swing ja gabber-tekno”, kunnes vastaan tuli ehdotus nimeltä ”black metal ja ’n****rimusiikki’”. Sveitsiläis-newyorkilainen muusikko piti ideaa niin pöljänä, että se piti toteuttaa.
Asetelma ei arveluta vain tyylillisesti, vaan myös konseptuaalisesti. Tuntuu hieman kyseenalaiselta, että joku alkaa vakavissaan tehdä musiikkia poliittisesti epäkorrektin lautahumoristin kehotuksesta. Toisaalta idea liittynee Burzum-yhtyeen Varg Vikernesin vuosien takaiseen heittoon. Sen mukaan myös black metal oli hänestä ”n-musiikkia”, koska pohjautui rockiin ja täten afroamerikkalaisen musiikin perinteeseen.
Tässä mielessä moisen yhdistelyn voi nähdä myös oikeutettuna nauramisena patarasistisen bläkkiskehäraakin äärioikeistolaisille horinoille. Itsekin etniseen vähemmistöön kuuluva Gagneux on sanonut, että sekä negrospirituaaleissa että black metalissa on löydettävissä aggressiota ja kapinaa ympäröivää maailmaa kohtaan.
Tiedä häntä, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan.
Gagneux’n vitsi on edennyt jo toiseen albumiinsa, ja meno kuulostaa aika lailla siltä kuin voisi odottaakin. Välillä hoilataan puuvillapeltojen työlauluja pastissoivia melodioita (kaikki materiaali on Gagneux’n itse säveltämää, vaikka aluksi hänen luultiinkin sämpläävän aitoja kenttä-äänitteitä), välillä kohkataan blast beatin voimin. Levyä jaksottavat elektroniset välisoitot.
Kokonaisuus ei ole niin kökköä kuin pelkäisi, jos kohta ei kauhean kiinnostavaakaan. Debyyttilevy Devil is Fineen verrattuna Billie Holidayn klassikkoon otsikossaan viittaava albumi kuulostaa suorastaan sovinnaiselta. Edeltäjä sinkoili törkeästi joka suuntaan koukaten edm-droppien ja pikkunättien sähköpianovälikkeiden kautta. Mieleen tuli japanilainen Sigh, joka yhdistelee äärimetalliinsa samankaltaisia, toisilleen täysin sopimattomia musiikillisia elementtejä yhtä mautt… öh, ”ennakkoluulottomasti”.
Stranger Fruitin köykäiset blues-imitoinnit kuulostavat suunnilleen siltä, jos Lenny Kravitzin kaltainen keskitien farkkumainosrokkari olisi joutunut Darkthronen Fenrizin tuottamaksi. Parhaimmillaan levy on silloin, kun metallipaahto ottaa vallan spirituaalihoilaukselta.
Gagneux on eittämättä komeaääninen laulaja, eikä yllätä, että hänen luultiin ensin sämplänneen levyjensä lauluraidat. Ongelma on enemmänkin hänen laulunkirjoitustaidoissaan: metalliriffit toimivat, blues ei. Meiningistä puuttuu räkäisyyttä ja voimaa. Sellaista, joka Howlin’ Wolfin tai Nina Simonen tapauksissa saa niskavillat nousemaan pystyyn. Gagneux ei tulkitse, hän esittää. Poikkeuksena on ehkä päätösraita Built on Ashes, jossa melankolinen laulu ja uhkaavat kitaravallit saadaan kuulostamaan tarpeeksi jylhiltä.
Ymmärrän silti Zeal & Ardorin kasvavan suosion. Se resonoi varmastikin sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden mielestä on nerokasta sotkea yhteen mahdollisimman paljon erilaisia musiikkityylejä. Ennustankin bändille pitkää ikää Mr. Bunglen, Arcturuksen ja Kayo Dotin fanien keskuudessa, ja yhtyettä tultaneen diggailemaan musiikkilukioissamme kautta maan.