Adele – 19

Adele olkoon uusi Amy Winehouse, kun ei parempaakaan ole tarjolla.

Se, että Adele on varteenotettavin laulajatar perimään Amy Winehousen manttelin saarivaltakunnan johtavan popkuningattarena, kertoo enemmän pikku-amyjen ja pikku-lilyjen leegion täydellisestä tasottomuudesta (siis ajatelkaa: Kate Nash) kuin Adelen erinomaisuudesta artistina.

Adele Laurie Blue Adkinsin iän mukaan nimetty 19 esittelee artistin, joka on toki muodollisesti pätevä, mutta tulkitsijana vielä lähempänä Kelly Clarksonia ihailevaa Idols-kokelasta kuin morfiinin riivaamaa Edith Piafia The Olympian lavalla pauhaamassa henkensä edestä Non, je ne regrette rieniä.

Oli miten oli, Chasing Pavements on yksi vuoden ikimuistoisimpia pophetkiä. Adele tulkitsee laulun upeasti. Hänen äänensä särkyy juuri oikealla tavalla kappaleen sykähdyttävässä kertosäkeessä, josta Burt Bacharachkin olisi ylpeä.

Chasing Pavementsin on kirjoittanut Eg White, aiemmin muun muassa Kylie Minoguelle, Will Youngille, Joss Stonelle ja Adelen kilpakumppanille Duffylle hittejä tehtaillut biisinikkari. White on kirjoittanut Adelelle kaksi muutakin kappaletta, jotka kuuluvat albumin ehdottomaan parhaimmistoon: Massive Attackin Unfinished Sympathya muistuttava Melt My Heart to Stone on sydäntäsärkevä balladi, Tired puolestaan reippaampi ralli.

Levyn loput kappaleet ovat (Carole Kingiksi väännetty Dylan-cover Make You Feel My Love pois lukien) Adelen omasta kynästä. Biisintekijänä hänellä on vielä paljon parantamisen varaa.

Mark Ronsonin dramaattisesti tuottama Cold Shoulder ja kepeä Right as Rain onnistuvat antavat lupauksia paremmasta, mutta esimerkiksi sellaisilla umpisurkeuksilla kuin Crazy for You tai First Love ei pitäisi olla asiaa yhdenkään artistin albumilla.

Jos Adele on tähti, hän on vielä nimenomaan junioritähti. Aikuisten sarjaan hänellä on vielä aikaa kypsyä. Toivottavasti taustavoimat malttavat sen ajan Adelelle antaa.