Albumi kuulostaa siltä miltä Muse kuulostaisi jos he tietäisivät mitä tekevät – arviossa The Holyn debyytti

Koskaan rockin historiassa isolta kuulostava musiikki ei ole ollut yhtä epätrendikästä kuin juuri nyt. Mutta ehkä The Holylla ja suurella musiikilla noin yleensä on vielä toivoa, kirjoittaa Samuli Knuuti.

The Holy
Daughter
Playground
7,9

Koskaan rockin historiassa isolta kuulostava musiikki ei ole ollut yhtä epätrendikästä kuin juuri nyt. Stadionrockin lippulaiva U2 vuotaa pahasti, ja sen 2000-luvut seuraajat Killersistä Editorsiin ovat lipuneet suurten yleisöjen suosikista omien fanijoukkojensa kannateltavaksi.

Tämä ei kuitenkaan tunnu haittaavan helsinkiläistä viisikkoa The Holya, jonka debyytt­ialbumilla on kaikuja kaikista edellämainituista. Jokainen albumin kahdeksasta kappaleesta kurottaa kohti isoja yleisöjä, joiden olemassaolosta ei enää voi olla varma. Tässä lajityypissä ei ole sijaa suomalaiselle kotikutoisuudelle, ja The Holy astuukin taitavasti pahimman sudenkuopan yli: laulaja Eetu Henrik Iivarin laulu ei ole täysin vailla aksenttia, mutta härmä ei häiritsevässä määrin tunge läpi ilmaisusta.

Bändin saatekirjeessä Iivari kertoo albumin pohjautuvan hänen omiin kokemuksiinsa lapsena laman runtelemalla maaseudulla 90-luvun Suomessa. Tämä selittää myös albumin varsinaisen nimibiisin Triumph of Loven kertosäkeen, jossa Iivari haaveilee olevansa jonkun tytär – sillä äidin ja tyttären side näyttää ulkopuolelta vahvimmalta mahdolliselta tunneyhteydeltä. Kappale tuo myös tervetulleen tuulahduksen androgyniaa muuten kovin miehisesti pauhaavalle albumille.

Jos biisien taustasta voisi olettaa yhteyksiä springsteeniläiseen työväen epiikkaan, suomalaiseksi Gaslight Anthemiksi, kappaleiden taitava ja kunnianhimoinen tuotanto (josta on vastuussa ruotsalainen Magnus Lind­berg) peittää paatoksen isoihin soundeihin. Ensimmäisillä kuunteluilla eniten edukseen esiintyy suureksi osaksi instrumentaalinen Fanfare III, jonka motorik-syntsarock kuulostaa siltä miltä Muse kuulostaisi jos he tietäisivät mitä tekevät.

Lisäkuuntelut paljastavat, että vaikka mikään albumin kahdeksasta pitkästä kappaleesta ei varsinaisesti lopu kesken, yksikään niistä ei täytä ilmatilaa kohtuuttoman pitkään oleellisen kerrottuaan. Kohokohtia ovat myös Tom Cat ja hyvin Echo & The Bunnymen -henkinen 20xx Tomorrow, jotka saavat jalan vahvistimelle asettamisen vaikuttamaan hyvältä idealta. There Is a House puolestaan kasvaa niin, että natisee liitoksissaan kiehtovasti viimeisellä minuutillaan. Vain päätösraita The Letter jää jotenkin puolitiehen, kun radioheadmainen alku laimenee levyn ainoaksi vääräksi myönnytykseksi juurevalle sentimentaalisuudelle.

The Holyn suurin ongelma lienee kuitenkin syntyminen väärään aikaan. Noin vuosikymmen sitten heitä olisi pidetty vientitoivoina ja potentiaalisena seuraavana kansainvälisenä nimenä. Mutta nyt Daughterin yllä leijuu anakronistinen katku, sillä suurille kertosäkeille, emotionaaliselle laululle ja taivaanrantaa louhiville kitaroille on vaikea löytää markkinarakoa hiphopin ja pointillistisen elektropopin hallitsemassa maailmassa. Olisi kuitenkin typerää antaa tämän estää nauttimasta vakaalla kädellä ja hyvällä tyylitajulla tehdystä albumista, jonka ainoa todellinen puute on sen todellisen killeriraidan puuttuminen.

”Mitä tämä on, kuulostaa hyvältä”, sanoo myös albumille altistunut naisystävä, jolla on hyvin korkea kynnys pitää miehisestä paisuttelurockista. Ehkäpä siis The Holylla ja suurella musiikilla noin yleensä on vielä toivoa.