Suomalaissynkistelijöiden debyyttilevy toimii täysillä puoliväliin saakka.
Helsinkiläisyhtye Angelica Kultia verrataan luultavasti väsymykseen asti Siouxsie & the Bansheesiin – eikä vähiten laulajatar Minen äänen takia. Todettakoon tässä siis vain, että viisikko vaikuttaa sangen synkkämieliseltä ja musta-asuiselta sakilta, jonka musiikissa kuuluvat post-punkin ja goottirockin ohella elektronisemmat mausteet.
Angelica Kult on ehtinyt olla kasassa jo vuodesta 2003, mutta ensimmäisen pitkäsoittonsa yhtye julkaisee vasta nyt. Trash Gang kuulostaakin kieltämättä kypsältä ja huolella viimeistellyltä, eikä ollenkaan väkinäiseltä debyyttilevyltä. Harmi vain, että silti albumin kymmenestä kappaleesta puolet on liikaa. Alku on oikein lupaava. Ensimmäisen kappaleen Morphinen tasaisesti takova tausta ja iskulauseen omaisena toistuva “My name is morphine“ riittävät koukuttamaan kuulijan.
Love Theoryssa isketään isompi vaihde silmään, ja käheän “Uu ou uu / this car goes fast / much too fast“ -huhuilun saattelemana tarjoillaan oikein kelpo kyydit, ja kaahaillaan kuin raiteiltaan riistäytyneellä kummitusjunalla.
All We Children puolestaan vie ajatukset hautausmaalle. Urut pauhaavat taustalla ja kun päälle hoetaan vielä hypnoottisella tavalla “We are walking / in this never ending passageway / opening the doors that shouldn’t be / open at all“, alkaa tosiaan kuulostaa kuin kuolleita manattaisi ylös haudoistaan.
Valitettavasti vokalisti Minen englannin ääntämys on toisinaan kömpelöä, esimerkiksi omissa korvissani säe “they got millions“ vääntyi muotoon “they took Neil Youngs“.
Heart Beats sykkii tarttuvasti goottidiscon sävelin, jonka jälkeen kaunis Breathe rauhoittaa tunnelman. Kappale suorastaan kumisee ja kaikuu kipua, taiteillen juuri niillä rajoilla, ettei sen syvällä synkkyydessä rypeminen muutu hupaisaksi. Kappale loppuu komeasti laukauksiin, joiden soisi olevan päätös koko levyllekin. Loppupuolella levy lässähtää, kiinnostus ei oikein jaksa pysyä yllä, eikä enää tarjota mitään uutta tai yllättävää. Monotonisuus voi toki olla myös tarkoituksellinen tyylikeino, mutta tässä tapauksessa yksitoikkoisuudesta tulee jo ongelma.