Lumous on haihtunut
Antony Hegarty on friikiltä näyttävä androgyyni homo, joka harrastaa kokeellista teatteria ja kutsuu itseään linnuksi. Asetelma on sen verran poikkitaiteellinen, että Antony ja hänen monikansalliset muusikkokaverinsa olisi helppo leimata joukoksi ketamiinipäisiä erikoisuudentavoittelijoita.
Totuus on kuitenkin toisenlainen. Tämä siksi, että Antony on parhaimmillaan aivan saatanan pysäyttävä tulkitsija.
Antonynsa kerran kuunnellut tulee varmasti aina muistamaan miehen toismaailmallisen, iholle asti tunkeutuvan äänen, jossa murskaava melankolisuus yhdistyy Bryan Ferrystä muistuttavaan vibratoon.
Paradoksaalista tai ei, mutta The Crying Lightillä tämä ääni ei enää riitä. Tilanne on katsokaas sellainen, että The Crying Light on Antony and the Johnsonsin kolmas albumi. Kun Antonyn tutuksi käynyt ääni ei enää onnistu vangitsemaan kaikkia aisteja, huomio kiinnittyy pakostakin levyn sävellyksiin. Ne ovat keskinkertaisia ja itseään toistavia.
Kenties Antony kärsii jonkinasteisesta Kevin Costner -syndroomasta: kyvyttömyydestä nähdä ja hyödyntää ympärillään olevia mahdollisuuksia. Miettikää vaikka scifi-elokuva Waterworldia, jossa Kevin suodattaa virtsastaan juomakelpoista vettä. Ympärillä on toki koko planeetan peittävä valtameri, mutta Kentsu tahtoo syystä tai toisesta juoda kustaan yhä uudestaan ja uudestaan. Antonyn polttoaineena ei ehkä ole urea, mutta samoin kuin Kevin, hän sulkee silmänsä ulkomaailmalta ja pitää tiukasti kiinni omista toimintametodeistaan.
Lopputulos on kuin päiväkirja: läpeensä henkilökohtainen, mutta kirjoitusasultaan kunnianhimoton.
Minimalistisen pianonsoiton ja jousisovitusten varaan rakentuvat kappaleet ovat toki nättejä ja tunnelmaltaan intensiivisiä, mutta sävellyksinä keskeneräisiä. Mukaan mahtuu myös silkkoja huteja, kuten omituinen Dust and Water.
Onneksi levyn miksaus on hoidettu taidolla. Antonyn lauluun on jätetty juuri sopivasti hengitysvirheitä, särkyneitä nuotteja ja muita autenttisia pikkumokia, jotka pikemminkin parantavat kuin heikentävät lopputulosta.
Onneksi myös levyn vieraslista on lyhyempi kuin edellisellä I Am a Bird Now -albumilla. Pätevää tuottajaa olisi kyllä voinut harkita.