Antroposeenin kuonaa, teollisia äänivalleja, talonrakennusmusiikkia ja käyttöjärjestelmäsoundia – Oneohtrix Point Never julkaisi vaikeimman albuminsa

"Age Of on Oneohtrix Point Neverin vaikein kokonaisuus, mutta tuntuu valtavan ihmeelliseltä ja toismaailmalliselta musiikilta, joka tuntuu yhtä futuristiselta varmasti vielä vuosien päästä", kirjoittaa Mikael Mattila.

Oneohtrix Point Never
Age Of
Warp
8,4

Sitten, kun 2010-lukua muistelevat pop-antologistit betonoivat yhtä vuosikymmentä henkilökohtaisiin Voyager-kapseleihinsa, ennustan, että melko moni heistä nimeää Oneohtrix Point Neverin yhdeksi vuosikymmenen soundin muovaajista.

Nimihirviön takaa löytyvä brooklynilainen nörtti Daniel Lopatin on koostanut postmoderneja äänimaailmojaan kaikenlaisesta populaarikulttuurin epämääräisestä kuonasta ja länsimaisen elämänmenon alitajunnasta.

Lopputuloksena on ollut rakenteellisesti haastavaa mutta äänellisesti uskomattoman kiehtovaa elektronista avantgardea. Se on suunnilleen sellaista musiikkia jota syntyy, jos 1970-luvun mannermaisten postmodernistiajattelijoiden kirjallisuus olisi tungettu tietokoneohjelmaan, joka muuttaa sen ääneksi.

Viime vuosina OPN:n musiikki on kuulostanut Windows 95 -käyttöjärjestelmältä ja DOSilla tehdyltä tracker-heviltä. Age Ofilla soivat ensimmäisenä häiriintyneet ­midi-cembalot kuin jossakin Runescapen kaltaisessa pseudokeskiaikaisessa roolipelissä.

Sen jälkeen seuraa ainakin teollisia särövalleja, The Simsin talonrakennusmusiikilta kuulostavaa pianomattoa, John Coltranen jazz-spirituaaleilta kuulostavia välisoittoja ja aiemmiltakin levyiltä tuttua simuloitua käyttöjärjestelmäsoundia. Välissä ulisee Roland Juno-60 -syntetisaattori – Lopatinin salainen ase, kuin puumerkkinä tekijästään.

Jälkien jättämistä Age Of käsitteleekin. Levyn saate-esseessä maalaillaan isoja sanoja niin sanotusta antroposeenista. Sillä tarkoitetaan geologista aikaa, jossa ihmisen vaikutus ympäristöönsä on kiistaton: tällaisia seurauksia ovat ilmastonmuutos, joukkosukupuutot, valtamerien muovisaarekkeet – mitkä ikinä.

Suuri konsepti saa albumin tuntumaan monilta osin Lopatinin ”suurtyöltä”. Sille on myös kerätty suuri määrä Lopatinin viime aikojen yhteistyökumppaneita Anohnista noiseartisti Prurientiin tai altsusoultekijä ­James Blakeen.

Levy on myös OPN:n ensimmäinen, joka sisältää selkeitä lauluja – tai niin selkeitä, kuin ne tässä kontekstissa voivat olla. Esimerkiksi ennakkosingle Black Snow on painostava ja rikkonainen, postapokalyptinen autotuneballadi. Samankaltaista tylyä ilmaisua sisältävät myös Prurientin kihisemä Warning tai industrial-jytke We’ll Take It.

Melodisempaa ja toiveikkaampaa soundia ovat maapallon takaa kajastavalta auringolta kuulostava teknoutopia Babylon tai levyn kenties klassisin OPN-teos, Toys 2. Niissä Lopatinin hyperrealistinen tuotanto on parhaimmillaan.

Myös melankolinen Raycats on yksi levyn vaikuttavimpia sävellyksiä, eikä vain kehyksensä takia: ryhmä akateemikkoja alkoi pohtia, miten varoittaa mahdollista sivilisaatiota tuhansien vuosien päässä ydinvoiman loppusijoituspaikoista – varoitusmerkit kun eivät ole ikuisia. Työryhmän yhtenä ideana oli geenimuunnella kissoja siten, että ne alkavat loistaa lähellä radioaktiivisia paikkoja.

Taustatarina, joka on kuin OPN:lle kirjoitettu.

Suurteoksessa on silti kevyt rönsyilyn tuntu. Juhlavissa biiseissä on valtavasti tavaraa, mikä tekee Age Ofista mahdollisesti Lopatinin vaikeimman kokonaisuuden. Samalla se tuntuu edelleen valtavan ihmeelliseltä ja toismaailmalliselta musiikilta, joka tuntuu yhtä futuristiselta varmasti vielä vuosien päästä.