Arvio: Soolouralle ryhtynyt Supergrass-laulaja tavoittelee Radioheadin ulottuvuuksia mutta yrittää liikaa

”Matador on aika kokeellinen levy, mutta ei välttämättä aina hyvässä mielessä”, Markku Roinila kirjoittaa.

Rumban levyarvioiden arvosteluasteikko on uusittu. Tähtien sijaan annamme albumeille nyt pisteytyksen asteikolla 0,0–10,0. Näistä pisteet 9–10 merkitsevät erinomaista levyä, 7–8 hyvää, 5–6 kohtalaista, 3–4 kehnoa ja 0–2 surkeaa.

Gaz Coombes
Matador

Kiinnostava mutta vaihtelevasti onnistunut kokonaisuus entiseltä Supergrass-johtajalta.

Supergrassin pirteä ja viaton mutta sofistikoitunut ja kokeellinenkin avaus I Should Coco vei mennessään vuonna 1995, mutta ihan vastaavaan napakymppiin kolmikko ei sittemmin yltänyt. Tai kyllähän kaikki Supergrass-levyt olivat ihan hyviä, mutta tosiasiaksi jää, että yhtyeen uran koonnut Supergrass is 10 -kokoelma sisälsi ykköslevyn lähes kokonaan.

Ehkäpä Supergrass jäi brittipopin vangiksi, vaikka ovela Mansize Rooster kuvasikin yhtyettä paljon paremmin kuin jättihitti-rallatus Alright.

Kitaristi-keulakuva Gaz Coombes julkaisi ensimmäisen soolonsa Here Comes the Bombs vuonna 2012, mutta enpä sen olemassaolosta tiennyt mitään ennen tämän kirjoittamista. Matador taitaa olla vähän isomman profiilin pyrkimys luoda soolouraa, ainakin huolellisesta työstöstä päätellen. Ilmassa on paikoitellen Radioheadin, tuon toisen Oxfordista ponnistavan suuruuden henkeä.

Matador on aika kokeellinen levy, mutta ei välttämättä aina hyvässä mielessä. Neljä ensimmäistä biisiä pikemminkin hämmentävät kuin kiinnostavat. Ne tuntuvat jonkinlaisilta palapeleiltä, jotka ovat sellaisinaan komean kuuloisia, mutta niistä puuttuu paloja.

Singlebiisi Buffalo on juuri tälläinen tapaus: se haahuilee, pyöriskelee, heittää peliin rikkinäisen kovalevyn tunnelman ja menee pois pääsemättä mihinkään. Tulee vaikutelma, että Coombes yrittää hakea uutta kuulijakuntaa, mutta yrittää liikaa.

Myöhemmin levyllä kokeellisuus ja biisit kohtaavat paljon hedelmällisemmin. Esimerkiksi käyvät Oscillate, jonka kauneutta kummalliset luupit sun muut häröilyt vain korostavat, ja upeasti kasvava To the Wire, joka tuo selvästi mieleen Radioheadin. Detroit vetää helposti vertoja myöhäisen Supergrassin parhaille hetkille.

Markku Roinila