Arviokamppailu! Selättääkö nykypäivän metallisuuruus takavuosien uranuurtajan?

Vanha kunnon konemetallipioneeri Fear Factory ja Ranskan ylpeys Gojira julkaisivat molemmat hiljattain uudet levyt. Kumpi sai Rumbassa suopeamman tuomion?

Kuva: Roadrunner

Fear Factory: The Industrialist
Candlelight

Uusiutumiskyvytön teollisuuskone.

Nuoruuden sankareiden uusien tuotosten arvioiminen on kinkkistä. Se on helppo todeta, että The Industrialist on hyvin, hyvin tyypillinen Fear Factory -albumi. Laulaja-säveltäjä-sanoittaja Burton C. Bell on piehtaroinut koneihminen-fantasioissaan Soul of a New Machine -debyytistä (1992) lähtien, ja myös Industrialist seuraa kornia tarinaa ihmisyyden katoamisesta.

Bell ja kitaristi Dino Cazares ovat Cazaresin poissaolovuosia lukuun ottamatta olleet aina Fear Factoryn sielu. Nyt bändillä ei ole enää edes nimellisesti muita jäseniä. Rumpalilegenda Gene Hoglan ei rummuta kiihkeitä rytmejään, vaan Cazares ja John Sankey ovat ohjelmoineet kaiken.

Tästä levystä olisi niin helppoa olla pitämättä, mutta Cazares ja Bell ovat kaikesta huolimatta onnistuneet jälleen tekemään kasan toimivia biisejä. Järjenvastaisesti huomaan diggailevani tätä vanhan idean ympärille rakennettua albumia, kunnes vertaan sitä johonkin Factoryn vanhempaan tuotokseen.

Jussi Mäntysaari

Gojira: L’Enfant Sauvage
Roadrunner

Soita villi lapsi.

Ranskalainen Gojira on ansainnut suitsutusta aiemmilla levytyksillään. Eikä ihme, sillä bändi on istuttanut touhuunsa rutkasti hyviä juttuja. Kokonaisuutta ajatellen Gojira ei silti yllä tajunnanräjäyttäjätasolle, vaikka mieli tekisi digata enemmänkin.

Gojira tuntuu nojaavan harmillisen rohkeasti nimenomaan makeisiin jippoihin. Muutamaan biisiin on saatu hahmoteltua kelpo rakenne, mutta pääosin yhtye tyytyy lähinnä latomaan siistejä juttujaan. Tokihan Gojiralla on taitoa ja tällaiselle Meshuggahin ja Voivodin välimaastoon sijoittuvalle viistometallille on varmasti tilausta, ainakin jos biiseistä ei satu niin kauheasti välittämään.

Gojiralla olisi rahkeita monisyiseen ja rajoja rikkovaan ilmaisuun. Bändi tuntuu kuitenkin päättäneen olla metallibändi, ja siinä sapluunassa se myös pysyy. Juuri muhkean potentiaalinsa takia L’Enfant Sauvage on turhauttava: lupaavasta materiaalista on tehty vain kikkailevaa nykymetallia. Puiseva metallituotantokin verottaa ison siivun omailmeisyydestä.

Kimmo K. Koskinen

Arviot on julkaistu Rumbassa 8/12.