Arviossa Foo Fighters: Wasting Light – ”Yhtyeen on aika lunastaa paikkansa uudelleen. Siinä se myös onnistuu.”

09.04.2011

The Wrecking Queens palkitsi artistiarviossaan Foo Fightersin neljällä tähdellä. Miten käy kritiikki-ihmisen käsittelyssä?

Teksti: Sari Keskinen, kuva: Sony Music

Foo Fighters: Wasting Light
RCA

Foo Fighters yllättää vain tasaisuudellaan.

Dave Grohl on siitä harvinainen muusikko, että hänestä pitävät kaikki. Niin yleisö, musiikkilehdistö kuin muut muusikot suhtautuvat häneen arvostuksella. Eipä ihme: mutkaton, aina hymyilevä ja kahviövereitä vetävä Grohl on yksi tämän hetken tunnetuimmista ja menestyneimmistä rumpaleista sekä siinä ohessa kitaristi, laulaja ja biisintekijä, mutta silti hän on jotenkin tavis.

Yhtä lailla mahdotonta on olla pitämättä Foo Fightersista. Grohlin lailla energinen ja viihdyttävä bändi on kuin vahingossa päässyt kasvamaan grungeaallon tuhkista suursuosioon ja osumaan hittisuoneen useammin kuin kerran.

Vaikka Foo Fightersin ansioita on kenenkään vaikea kiistää, on Foo Fighters -levyillä ollut vaarana jäädä “ihan kivoiksi”. Bändi on parhaimmillaan iskevä, nokkela ja tarttuvampi kuin purkka tukassa, mutta sortuu myös keskinkertaiseen stadionrockiin. Heikoilla jäillä se on liikkunut etenkin herkempiä sävyjä tavoitellessaan.

Edellisellä levyllään (Echoes, Silence, Patience and Grace, 2007) Foo Fighters tuntui etsivän uutta suuntaa, joka jäi lopulta löytämättä. Bändin mittapuulla moni-ilmeinen levy ei kuulostanut enää yhtä vaivattomalta kuin yhtyeen ensimmäiset albumit, eikä toisaalta yhtä kunnianhimoiselta kuin orkesterin tavaramerkkimäisen quiet-loud-idean mammuttimaisiin mittoihin venyttänyt In Your Honour (2005).

Tauon, hittikokoelman ja Grohlin Them Crooked Vultures -syrjähypyn jälkeen Foo Fightersin on aika lunastaa paikkansa uudelleen. Siinä se myös onnistuu.

Levyn alkupuolen tavoitteena on selvästi ottaa epäilijöiltä luulot pois. ”These are my famous last words”, avaa levyn ensimmäinen biisi Burning Bridges ja lupaa: ”no bridges are burning, they’re all coming down”. Napakkaa linjaa jatkavat astetta melodisempi Rope-sinkku, seuraavanakin päivänä päässä soiva Dear Rosemary ja levyn ainoa alle neliminuuttinen biisi, hulvaton punk-rykäisy White Limo.

Tiukasti alkanut levy saa jatkoa vähän vakavammasta mutta silti vahvasta materiaalista. Arlandria ja These Days puivat keski-ikäistyneen rockarin elämän kiemuroita, ensimmäinen stadionmittoihin ja toinen pop-järkäleeksi kasvaen. Melodisesti rockaavat Back and Forth ja A Matter of Time laimentavat menon perus-Foo-tasolle.

Levyn loppuosassa kurkotellaan hieman ulos omalta mukavuusalueelta, mutta vain hieman. Miss the Misery möyrii niin metallisesti, että se tuo etäisesti mieleen Alice in Chainsin. I Should Have Known flirttailee bluesin kanssa, kenties Them Crooked Vulturesin innoittamana.

Albumin päättää yltiöpositiivinen Walk, joka todennäköisesti kuulostaisi naiivilta ja sokeriselta, jos sen laulaisi kuka tahansa muu kuin mystisesti mattimeikäläisyytensä säilyttänyt Grohl.

Lämminsaundinen, pitkälti analogisesti äänitetty levy nostaa kitarat esiin aiempaa voimakkaammin ja saa ehkä siksi biisitkin hengittämään vapautuneemmin. Kokonaisuutena Wasting Light onkin pienistä notkahduksista huolimatta vahva levy ja toiminee myös livenä yhteen pötköön soitettuna, kuten bändi on etukäteen kaavaillut. Uudelle tasolle se ei onnistu yhtyettä nostamaan.

Epätäydellisyydestään huolimatta – tai ehkä juuri siksi – albumista on vaikea olla pitämättä.

Arvio on julkaistu Rumbassa 5/11

Mitä se Wrecking Queens olikaan levystä mieltä? Lue arvio tästä.

Lisää luettavaa