”Siinä missä Tool nyhvertää integraaleja vihkoonsa lyijykynää järsien ja Mars Volta yrittää ratkaista tehtävät Tarot-korttien, spiritismin ja ouija-laudan avulla, Lapko suhrii samaiset laskut omaan paperiinsa huolimattomasti kiiruhtaen, sillä hallitsemattoman ihastuksen tilassa on mahdotonta keskittyä. Ja silti suurin osa tehtävistä menee oikein”, Oskari Onninen maalailee arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Nicole Maria Winkler
Lapko
: ΓΟΛΕ
Fullsteam
Post-hardcorea ilman sitä hardcorea.
Minulla on teoria, miksi Lapko ei ikinä lyönyt niin isosti läpi kuin sen levyjä hehkuttaneet suomalaiskritiikot povasivat.
Suomessa ei ole nimittäin yhtään bändiä, joka soittaisi vuoden 2001 trendimusiikkia yhtä taitavasti kuin Lapko. Sääli vain, että harjavaltalaisten ensimmäinen vakavasti otettava levy Scandal ilmestyi vasta vuonna 2006.
Sen jälkeen on aika kulunut eteenpäin mutta Lapkon soundi hioutunut taaksepäin, kohti 2000-luvun alun ihanteita – jotka ovat kiistämättä tässä ajassa äärimmäisen epämuodikkaita.
Todennäköisimmin Lapko olisi lyönyt indiepiireissä läpi, jos se olisi voinut heittäytyä kymmenen vuoden takaisen kiihkeän koukeromusiikin aallokkoon. Tuolloin Unwoundin, And You Will Know Us by Trail the Deadin ja Blood Brothersin kaltaiset post-hardcore-bändit keräilivät yhdeksäisiä Pitchforkilta ja viitosia muusta lehdistöstä.
Bändin viitoslevy ΓΟΛΕ:sta kuulee, että tavoitteet maailmanlaajuisesta Lapko-kassivallankumouksesta on hylätty epärealistisina. Nyt yhtye soi omaehtoisempana kuin koskaan, eikä yleisöä juuri kosiskella. Vaikka tämänkin levyn on tuottanut D. James Goodwin, levy ei ole samalla tavalla ahdistavan täysi kuin edeltäjänsä A New Bohemia (2010).
Kaikki hittipotentiaali on ahdettu River Venom -kappaleeseen, josta siitäkin olisi radiosoittoa varten pitänyt suoristaa monta mutkaa.
Vaikka henkinen taajuus on yhtenevä, post-hardcoresta ja sitä seuranneesta emo-buumista Lapkon erottaa punkista vapaa vaikutetausta sekä Ville Maljan kuulaat laulutaipumukset. Fugazia ja Rites of Springiä enemmän ΓΟΛΕ:lla kuuluvat Rush ja King Crimson, mikä tekee Toolista ja The Mars Voltasta kaikkein luontevimpia verrokkeja puhtaimmalle Lapko-soundille.
Lapko ei kuitenkaan anna teknisyytensä ummehtua näiden supernörttibändien tasolle, vaan albumi kuulostaa suoritusmusiikin sijaan kepeältä, mikä on näillä tahtilajeilla saavutus. Siinä missä Tool nyhvertää integraaleja vihkoonsa lyijykynää järsien ja Mars Volta yrittää ratkaista tehtävät Tarot-korttien, spiritismin ja ouija-laudan avulla, Lapko suhrii samaiset laskut omaan paperiinsa huolimattomasti kiiruhtaen, sillä hallitsemattoman ihastuksen tilassa on mahdotonta keskittyä. Ja silti suurin osa tehtävistä menee oikein.
Esimerkiksi Life Is Life on häikäisevän terävä ja koukuttava pop-kappale suhteessa siihen, miten ilmeisenä Tool sen riffeissä soi. Levyn loppuosa on rytmeiltään suoraviivaisempi. Sieltä mieleen jää erityisesti Catcher, joka kuulostaa At the Drive-iniltä soittamassa Iron Maiden -pastissia.
Varsinainen ongelmakohta ΓΟΛΕ:lla on jatkuva ärsytyksen ja ihastuksen dissonanssi. Kun tahtilajikikkailun ja ”friends are like flowers / who needs flowers when you’re dead” -tyyppisen tietoisesti superkornin lyriikan yhdistää taidokkaaseen ja kirkasvisioiseen laulunkirjoitukseen, biisit aiheuttavat uniikilla tavalla häiritseviä väristyksiä.
ΓΟΛΕ ei varmasti heilauta Lapkon suosiota enää mihinkään suuntaan. Siksi on harjavaltalaisten onni, että uudelleenlämmityssykli kiertää nopeammin kuin koskaan. At the Drive-inin ja Refusedin comeback-kiertueet vihjaavat, että kohta retromaniamme voisi kohdistua post-hardcoren kierrättämättömään linnakkeeseen.
Silloin Lapko voi kahmaista kiinni virtauksista ja nousta suosionsa huipulle olemalla maailman teeskentelemättömin revival-bändi.
Arvio on julkaistu Rumbassa 5/12. Kuuntele levy Spotifyssa.