”Mannan sävykäs ja eteerinen laulu soi Shacklesilla kauniimmin ja monipuolisemmin kuin koskaan, ja sävellyksetkin ovat totuttuun tapaan lujaa tekoa”, kirjoittaa Nalle Österman. Silti häntä vituttaa. Miksi?
Teksti: Nalle Österman, kuva: Kaapo Kamu
Manna: Shackles
Sony
Suomalaisen vaihtoehtorockin kuningattaren kolmosalbumi soi ristiriitaisesti.
Keskitytään.
Kuten olemme aiemmin kuulleet, Shackles on taltioitu Yhdysvalloissa Alan Johannesin avustuksella. Muun muassa Queens of the Stone Age -yhteistyöstään tunnettu tuottaja on Mannalle siunaus ja kirous.
Mannan syksyllä 2009 ilmestynyt kakkosalbumi Songs of Hope and Desire teki aikoinaan järisyttävän vaikutuksen. Levy oli ilmestymisvuotensa parhaita kotimaisia albumeita. Shackles ei hienosta biisimateriaalistaan huolimatta yllä samaan. Miksi?
Ensin ne hyvät puolet: Mannan sävykäs ja eteerinen laulu soi Shacklesilla kauniimmin ja monipuolisemmin kuin koskaan, ja sävellyksetkin ovat totuttuun tapaan lujaa tekoa. Monipuolinen soitinarsenaali rikastaa äänimaisemaa ja tuo syvyyttä.
Kansista alkanut pettymysten sarja jatkuu valitettavasti myös levyllä. Esimerkiksi Wishing Well -kappaleen kohuttu duetto Mark Laneganin kanssa latistaa kappaleen tunnelmaa, ja huomaan haluavani kuulla kappaleen kokonaan Mannan itsensä tulkitsemana. Myös Johannesin tuotannon konerumpusoundit ja säksätykset toistavat itseään.
Vituttaa.
Kansitaiteilijalle tiedoksi: ratkaisu olisi onnistunut mattapintaisena digipackina. Nyt ei. Vaan ehkä kannen muovisuuden ja latteuden onkin tarkoitus kuvastaa levyn tuotantoa?
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/11. Shackles ilmestyy 14. syyskuuta.