Arviossa Mark Lanegan Band: Blues Funeral – Hautajaiset tanssilattialla

”Lisäksi nyt on päästy eroon Bubblegumin helmasynneistä eli täytebiiseistä. Edellislevyn materiaali oli parhaimmillaan erinomaista, mutta kokonaisuus kärsi heikoista lenkeistä. Nyt täytteitä ei kuulla”, kehuu Marko Ylitalo arviossaan.

Teksti: Marko Ylitalo, kuva: Tomi Palsa

Mark Lanegan Band: Blues Funeral
4AD

Vain Manna puuttuu.
On vaikea uskoa, että helmikuussa Helsingissä keikkailevan Mark Laneganin edellinen albumi Bubblegum ilmestyi vuonna 2004. Vastikään häntä kuultiin Mannan Shackles-levyn Wishing Well -duetolla. Sen ja Bubblegumin välissä Lanegan levytti ja kiersi Queens of the Stone Agen riveissä, teki kolme albumia Belle & Sebastianin ex-sellistin Isobel Campbellin parina ja yhden Greg Dullin kanssa The Gutter Twins -duona.

Vaikka vasta Bubblegum esitteli Laneganin varsinaisena sooloartistina, oli se järjestyksessään jo kuudes hänen omalla nimellään julkaisemansa levytys. Niistä neljä nauhoitettiin Screaming Treesin aikana, sillä Seattle-soundin komein ääni ei koskaan palvellut pelkästään grungea. Menneisyyden haamut kuuluivat silti vielä Bubblegumilla: esimerkiksi Hit the City olisi hyvin voinut olla kadonnut Screaming Trees -hitti.

Alain Johannesin tuottama Blues Funeral alkaa levyn ensisinglellä The Gravedigger’s Song, joka junnaa eteenpäin kuin Queens of the Stone Age parhaimmillaan – siis silloin kun Lanegan kuului vielä kokoonpanoon. Louis Elegyssä soi puolestaan Ennio Morriconen perintö.

Gray Goes Black varoittaa tulevasta, mutta silti Ode to Sad Disco yllättää. ”Ride a white horse”, Lanegan laulaa ja hautaa bluesin diskoon. Päinvastoin kuin suuri osa levystä, ei syntetisaattorivetoinen kappale sopisi hautajaiskulkueeseen. Duurista on turha puhua, mutta Laneganin mollimaineen huomioiden alakuloiseen tunnelmaan ilmestyy piikki.

Jos Ode to Sad Disco saattaa jonnekin niin tanssilattialle. Vilkaisu Laneganin diskografiaan lohduttanee rock-puritaaneja: laulaja on vieraillut jo lukuisten elektronisten brittiartistien kuten Soulsaversin, UNKLE:n ja Bomb the Bassin kappaleilla sekä lämmitellyt Depeche Modea. Martin Goren jos jonkun on nyt syytä järkyttyä – hän ei ole saanut aikaiseksi yhtä upeaa sävellystä vuosiin.

Ennen kaikkea Lanegan tunnetaan yhteistyökuvioistaan. Niissä hän on aina ollut määrittävä tekijä, joka vierailijanakin varastaa valokeilan itselleen. Muun muassa Martina Topley-Birdin, Melissa Auf der Maurin ja PJ Harveyn kanssa loistanut Lanegan ei duetoi Blues Funeralilla lainkaan. Vaikka Laneganin raspikurkku on samalla tavalla suurta taidetta kuin Tom Waitsin korina, olisi esimerkiksi levyn melankolisin pala Deep Black Vanishing Train kaivannut toista laulajaa.

Blues Funeralin vierailijakatras ei ole muutenkaan yhtä värikäs kuin rönsyilevällä Bubblegumilla. Mukana ovat vakionaamat Greg Dulli, Josh Homme ja Jack Irons. Edellisella levyllä Laneganin sessiobändi kuulosti äkkiväärältä kuin öljytynnyreitään takova Waits. Tällä kertaa laulaja itse tuo mieleen tuon ikikähisijän, sillä miehen ääni on madaltunut entisestään.

Lisäksi nyt on päästy eroon Bubblegumin helmasynneistä eli täytebiiseistä. Edellislevyn materiaali oli parhaimmillaan erinomaista, mutta kokonaisuus kärsi heikoista lenkeistä. Nyt täytteitä ei kuulla. Ainoastaan suoraviivaisen Riot in My Housen olisi voinut sysätä singlen kakkospuoleksi. Toisaalta Blues Funeralilla ei kuulla Methamphetamine Bluesin kaltaista tyrmääjää, mutta kokonaisuutena Laneganin seitsemäs albumi ylittää aikaisemmat.

Arvio on julkaistu Rumbassa 1/12. Kuuntele albumi Spotifyssa.