Bob Dylanin myyttinen ja intensiivinen gospel-kausi yhdessä paketissa – arviossa The Bootleg Series Vol. 13: Trouble No More 1979–1981

Dylanin vaiheista oudoin on lyhyt, mutta intensiivinen gospel-kausi vuosina 1979–1981. Bootlegsarjan yhdestoista osa avaa ajan arkistoja melkoisella laajuudella.

Bob Dylan
Bob Dylan
The Bootleg Series Vol. 13: Trouble No More 1979–1981 
Sony/Columbia
8,4

”The world as we know it now is being destroyed. Sorryl, but it is the truth. In a short time – I don’t know in three years, maybe five years, could be ten years, I don’t know – there’s gonna be a war. It’s gonna be called the War of Armageddon… As sure as you’re standing there, it’s gonna happen.” – Bob Dylan, lavalla Arizonan Tempessä 25.11.1979
 
Bob Dylanin uralla on monta erikoista kautta ja käännettä – esimerkiksi folk-puristit suututtanut sähköistyminen, 1970-luvun alun vetäytyminen hiljaiseloon, 1990-luvun uusi folk-kausi, vuodesta 2014 alkanut crooner-vaihe. Oudoin niistä on silti Dylanin lyhyt, mutta intensiivinen gospel-kausi vuosina 1979–1981.

Uskoontulosta 1979 alkanut ja kolme levyä – yhden hyvän, yhden huonon ja yhden epätasaisen – tuottanut kausi on jäänyt Dylan-mytologiaan ennen muuta konserteistaan. Niissä maailmanlopun saarnaamisen kerrottiin yhdistyneen vastaavalla palolla soitettuun musiikkiin ja hämmentyneeseen yleisöön.

Mutta enää ei tarvitse luottaa myytteihin. Bootlegsarjan yhdestoista osa avaa ajan arkistoja melkoisella laajuudella.

Trouble No Moren perusversiossa on kaksi levyä valikoituja live-esityksiä. Rumban saama deluxe-painos sisältää toiset kaksi levyä vaihtoehtoisia ottoja ja levyiltä pois jääneitä raitoja, kaksi kahden levyn livekeikkaa (useammasta illasta koottu Toronto 1980 sekä Lontoo 27.6.1981) sekä vielä konserttielokuvan. Yhteensä siis kahdeksan cd-levyä ja yhden dvd:n.

Nopeille tilaajille oli vielä tarjouksena yksi kahdelle levylle laitettu livekeikka (San Diego 1979) lisää.

Sitä en saanut tällä kertaa kuultavaksi. Mutta riittäähän tässäkin – kyseessä on toistaiseksi laajin Bootleg series -boksi, jos edellisen Cutting Edge -boksin 18-levyn ”Collectors edition” jätetään huomioimatta.

Koko voi tuntua liioittelulta, mutta noin viikon kuunteluputken jälkeen olo on edelleen innostunut – Dylan on selvästi tosissaan. Slow Train Coming -levyn kappaleissa on kiistatonta voimaa ja heikomman Saved-levynkin materiaali toimii livenä aivan eri tavoin. Studiossa paikoilleen junnaamaan jäänyt uskonjulistus Solid Rock saa livenä Bo Diddley -svengin jonka tahtiin huomasin lyöväni nyrkkiä ilmaan kuin itsestään. 

Asiaa tietenkin auttavat loistavat muusikot – kiertueella olivat mukana muun muassa Spooner Oldham ja Jim Keltner. Slow Train Comingin tähtikitaristi Mark Knopfler ei kiertueelle ehtinyt, mutta Fred Tackett kopioi hyvin hänen tyyliään.

Materiaalissa on paljon toistoa, esimerkiksi Slow Train Coming kuullaan seitsemänä eri versiona, ja useampi muu kappale neljästi. Vanhempaa materiaalia kuullaan ainoastaan Lontoon konsertissa, jossa hengellisen materiaalin sekaan ujutettiin vanhoja suosikkeja. Niiden teho vaihtelee: Ballad of a Thin Manin versio saattaa olla voimakkain kuulemani, mutta reggaeksi sovitettu Knockin’ on Heavens Door ei selvästikään kiinnosta Dylania lainkaan.

Suuria yllätyksiä paketti ei tarjoa.

Suurin osa 14 ennen kuulemattomasta kappaleesta on kiinnostavia lähinnä Dylan-harrastajille, mutta heille riittää paljon iloittavaa: julistuslinjaa jatkava Ain’t Gonna Go To Hell for Anybody, ylevä City of Gold ja kiihkeä Making a Liar Out of Me voittavat monet aikauden julkaistut kappaleet. Graalin maljana on tällä kertaa bootleggareiden pitkään vaalima liveversio Caribean Windista, joka todistaa aikanaan ilman lopullista studioversiota jääneen kappaleen kuuluvan Dylanin 1980-luvun suurteoksiin Brownsville Girlin ja Blind Willie McTellin rinnalle.

Näin valtavan massan edessä tuntuukin hassulta valittaa siitä, mitä se ei sisällä, mutta Trouble No Moren suurin ongelma on revisionismi – lukuisista livevedoista huolimatta mukaan ei ole otettu ainoatakaan Dylanin lavoilla pitämistään saarnoista, joissa hän lupaili pikaista maailmanloppua ja julisti vain oikeauskoisten pelastusta. Voi hyvin ymmärtää, ettei Dylan ehkä itse halua julkistaa niitä, mutta näin kuva konserteista ja ajanjaksosta jää vajaaksi.

Sama varovaisuus jatkuu paketin sinänsä hyvissä esseissä, joissa Dylanin uskonnollista hurahdusta käsitellään hyvin kunnioittavasti – jopa skeptikkona tunnettu Pen Jillette päätyy sinänsä hyvässä tekstissä toteamaan, ettei hänen tarvitse jakaa Dylanin maailmankuvaa nauttiakseen hänen musiikistaan.

Erikoisimmin revisionismi näkyy pääosin Toronton ja Buffalon konserteista koostetussa Trouble No More – A Musical Film -elokuvassa, jossa Dylanin esiintymisen sekaan on leikattu näyttelijä Michael Shannonin esittämiä lyhyitä saarnoja muun muassa alkoholin vaaroista ja henkisen kasvun tärkeydestä. Omituisen ratkaisun tarkoitus on luultavasti pehmentää Dylanin omien saarnojen leikkaamista pois, mutta itse asiassa se vain saa sen tuntumaan entistä oudommalta.

Historiankirjoituksen Bootleg Series 13 ei siis ole rehellinen tai täysin onnistunut. Musiikkina se on kuitenkin nautintoa jokaiselle Dylanin musiikista pitävälle. Vaikka oleellisin anti mahtuu jo lyhyeen versioon, myös pitkä versio piti erinomaisesti otteessaan.