”Pomo onnistuu taas kerran siinä, missä moni muu kompastuisi omaan näppäryyteensä. High Hopes todistaa, että Springsteenin pöytälaatikosta löytyy kokonaisen rock-levyn mitalla hienoja biisejä ja kertomisen arvoisia tarinoita”, kirjoittaa Juha Wakonen arviossaan.
Teksti: Juha Wakonen
Bruce Springsteen: High Hopes
Columbia
Enemmän kuin osiensa summa.
Pomo onnistuu taas kerran siinä, missä moni muu kompastuisi omaan näppäryyteensä. Bruce Springsteenin 18. studioalbumi High Hopes saattaa olla kasattu aiemmista levytyssessioista ylitse jääneestä materiaalista, lainatavarasta ja klassikoiden uudelleenlämmittelystä, mutta julkaisu todistaa, että Springsteenin pöytälaatikosta löytyy kokonaisen rock-levyn mitalla hienoja biisejä ja kertomisen arvoisia tarinoita.
Albumi ei todellakaan ole mikään juhlien jälkeinen rääppiäiskattaus, vaan valtaosa ennakkoon kohutun ja odotetun High Hopesin kappaleista puolustaa paikkaansa varmoin ottein. Esimerkiksi alun perin The Havalinasin levyttämän nimikkokappaleen Springsteen ehti versioida jo vuonna 1996, mutta nyt se paisutetaan mehukkaasti menevämpään ja ryhdikkäämpään kuosiin torvisektiolla ja kitaravelho Tom Morellon liukkailla sooloilla. Mukana on myös Brucen parhaimpiin kuuluvalta The Rising -levyltä pois jätetty Down in the Hole, joka osoittautuu yllättäen yhdeksi albumin ehdottomista kohokohdista.
Wrecking Ball -kiertueen Australian-osuudella marraskuussa 2013 Steven Van Zandtia tuurannut Tom Morello on toiminut muutenkin High Hopesin takapiruna. Morello soittaa valtaosalla levyn kappaleista, ja on varmasti ainakin osittain hänen ansiotaan, että Springsteen versioi Australian punk-pioneeribändin The Saintsin aivan helkkarin mainiota Just Like Fire Wouldia.
Nauhalle on vihdoinkin tarttunut myös aiemmin vain keikoilta tuttu, yli seitsemänminuuttiseksi ja polveilevaksi rock-eepokseksi päivitetty The Ghost of Tom Joad. Alkuperäisen levytyksen akustinen vähäeleisyys ei pärjännyt terävästi kirjoitetulle sosiaaliselle kommentoinnille, mutta nyt kappale saa Morellon käsittelyssä kokonaan uuden ilmeen. Tomin kitarakikkailuja – kuten Rage Agaist the Machinen tuotannosta tuttu “skrätsäys” – vihaa tai rakastaa, kun klassikko revitään niillä lähes tunnistamattomaksi.
Morellon korostunut läsnäolo jakaa mielipiteitä. Kärkkäänä poliittisena lauluntekijänä mies sopii mainiosti Springsteenin omaan yhteiskunnallisesti tiedostavaan eetokseen, mutta Morellon tapa lähestyä kappaleita on yksinkertaisesti aivan toisenlainen kuin E Street Bandin. Esimerkiksi muuten varsin mukiinmenevän Heaven’s Wall -gospelin Morello kitaroi kiusallisesti kumoon.
Aina ei kuitenkaan voi syyttää yksin vierailevaa kitaristia, jos kappale palaa puhki. Niin ikään Risingin jäämistöstä levylle noukittu Harry’s Place on aina hölmöä tekstiään myöten kokonaisuuteen epämukavasti istuva kahden pennin gangsterikertomus, jonka teennäisen likaisesti liikehtivä soundimaailma tapailee 1980-luvun poliisisarjoja. Hengellisissä veisuissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta High Hopesin irkkupillein ryyditetty This Is Your Sword on sanalla sanoen kamala.
Vaikka Springsteen on taitava tarinankertoja, on silti hämmästyttävää, miten toimivan paketin hän onnistuu kasaamaan keskenään hyvin erilaisesta materiaalista. Kokonaisuus ei kaikilta osin toimi, mutta High Hopes on parista repsottavasta reunasta huolimatta jotakin enemmän kuin ne muutamat täysosumansa. Siitä tuskin tulee suurta Springsteen-klassikkoa, mutta levyä ei toisaalta kannata ohittaa pelkkänä vanhan kierrättämisenä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 1/14.