Voiko levy, joka on kuin albumin mittaan venytetty Don Henleyn Boys of Summer, olla hyvä? Tietenkin voi!
One Night at Sirdie’s -debyyttialbumi iski Damn Seagullsiin niin vahvan helsinkiläisleiman, että bändiä alkoi inhota moni, joka ei ollut sen musiikkia koskaan kuullutkaan. Levy ei myöskään ollut aivan niin hyvä kuin Kehä III:n sisäpuolelta kantautuneet huhupuheet antoivat ymmärtää, mikä vain vahvisti rokkipoliisien ennakkoluuloja bändiä kohtaan.
Kuitenkin jokainen, joka tuohon aikaan näki Damn Seagullsin lavalla, saattoi ymmärtää, minkälainen potentiaali ryhmässä piilee. Soul Politicsilla tuo potentiaali on onnistuttu hyödyntämään lähes täydellisesti. Kymmenen biisin ja 39 minuutin ajan Damn Seagulls kuulostaa jos ei koko Suomen, niin ainakin Helsingin parhaalta rockyhtyeeltä.
Avauskappale Once We Were Thieves linjaa levyn nostalgisen tunnelman. Lauri Eloranta tuskin voisi kuulostaa haikeammalta kuin laulaessaan avaussäkeet ”I knew somebody just like you / who never ever thought he would / get responsible for the things he does / in the jail he ended up”. Akustisen ja sähköisen kitaran keinuvan poljennon yllä soiva huuliharppu on kuin suoraan Bruce Springsteeniin The Riveristä.
Myös While I’m Gonen päähenkilöllä on kitara, jolla hän tekee biisejä. Jollain kumman ilveellä Damn Seagulls onnistuu kääntämään tämän täysin tuomittavan rocklyriikka-kliseen voitokseen. Itse kappale on aivan lyömätöntä eeppistä pubirockia jostain The Replacementsin ja The Killersin välimaastosta. Jylhä kertosäe on silkkaa kananlihaa, jota maustetaan lopussa – uskokaa tai älkää – massiivisella kirkkokuorolla.
Tämä yllättävä jippo on esimerkki Soul Politicsin suurimmasta vahvuudesta; yleensä biisin viimeinen minuutti on se kaikkein paras. Sovituksiltaan (jousissa apuna Martti Vesala) ja tuotannoltaan (apuna Arto Tuunela) levy on esimerkillinen.
24 Uptown vie ujeltavilla uruillaan ja ihailtavan röyhkeillä saksofoneillaan debyyttialbumin tunnelmiin. Vauhdikas, jopa hiukan hätäinen biisi ei kuulu levyn vahvimpiin, mutta on meiningiltään kaikin puolin positiivinen. ”We only have our lifetime to live” ja niin edespäin.
Raukeasti svengaava Quality People hymyilyttää tekstillään. Ja kyllähän maailmaan aina yksi keskiluokkaista elämäntyyliä kritisoiva kappale mahtuu. ”High standard of living, high quality car, a beautiful housewife, two kids and a dog” kuulostaa erityisen hupaisalta, kun sitä sävyttää Damn Seagullsin rento aikuisrock.
Keskivaiheessaan levy hiukan notkahtaa. Dirty Soul Radio on kelvollisesti riffittelevää perusrockia, mutta ei yhtään sen enempää, ja sitä seuraava Rooftops & Railways levyn ainoa hutikuti. Elorannan ja saksofonisti Niko Kankaan nimiin merkitty biisi on sekava yhdistelmä pianobiisiä, Oasis-nostatusta ja Afghan Whigsiä. Jostain syystä biisiin on tungettu myös kirkkourkuja ja psykedeliajousia.
Human Torch palauttaa levyn oikeille raiteilleen. Rento retropala ei häviä tuumaakaan The Soundtrack of Our Livesin tai The Hellacoptersin (jonka By the Grace of Godista lienee plokattu biisin kilkattava piano) parhaille tekeleille. Länsirannikon highway-rockia ei kerta kaikkiaan voi tämän paremmin tehdä. Kitaristi Jami Auviselle erityismaininta.
The Beat on levyn rohkein veto, täysverinen 6/8-soulballadi tuhdilla E Street Band -sovituksella. Laulun päähenkilö (jolla on tietenkin kitara, jota jumala on neuvonut häntä soittamaan) on ulkona kylmissään, polvillaan, yksin, eikä beibe meinaa päästää sisään. Kieli käsittääkseni poskessa tehdyn kappaleen hienoin rivi on ehdottomasti ”I always fall for those country girls / but I need the pulse of the city”. Positiivista.
Paras on kuitenkin vielä tulossa. Something About It on tällä hetkellä universumin paras kappale kautta aikojen, jos minulta kysytään. Jo biisin nimi on epämääräisyydessään täydellinen: Something About It, ”jotakin siinä”. Vain sydämeltään mätä ihminen ei lämpene kertosäkeen varauksettoman romanttiselle meiningille: ”There's something about this city / something about that girl / something about the fever that's gotten into me and her”. Aivan vastustamattomasti rullaava kappale voisi olla Damn Seagullsin käyntikortti maailmalle, jos he sinne mielivät.
Kauniin King of Foolsin kiitolliseksi tehtäväksi jää paketoida levy, jonka voi jo nyt julistaa olevan yksi vuoden 2007 parhaista.