Ekshibitionisti loi antilevyn – arviossa Versace Henrikin albumi Vanha testamentti

"Vanhan testamentin ainoana agendana, harrastelijamaisen muodon taustalla, on olla täysin agendoista tyhjä. Sen todellinen tyylilaji on niin sanotusti v&s: vittuilu ja sekoilu", kirjoittaa Joni Kling.

05.12.2018
Henrik!
Vanha testamentti
Katakombi
0,0

Vuosi sitten haastattelin Versace Henrik -nimistä artistia Rumban numeroon 4/2017 päätoimittajamme pyydettyä tekemään jutun Soundcloud-räpistä – ilmiöstä, joka jo tuossa vaiheessa oli hajoamassa osasiinsa ja muuttamassa genrehypen normaalin elinkaaren mukaisesti post-internetin jälkeiselle hautausmaalle.

Termin merkityksestä kanssani skeptiseen sävyyn keskustellut Versace Henrik on sittemmin poistanut kaiken kappalemateriaalinsa Soundcloud-tililtään ja Spotifysta.

Genren luoneista amerikkalaisista Soundcloud-artisteista tunnetuimmat ovat jo hävinneet tästä fyysisestä maailmasta. 21-vuotias Lil Peep menehtyi rauhoittavan alpratsolaamin yliannostukseen pian Versace Henrik -jutun julkaisun jälkeen, ja viime kesänä 20-vuotias Xxxtentacion ammuttiin aseellisen ryöstön yhteydessä.

Vasta nämä tapaukset saivat tajuamaan, miten tiukasti yhdysvaltalaisen meemiräpin kuvasto kietoutui internetin sijasta maan tiukkoihin IRL-ongelmiin ja sosiaalisen pahoinvoinnin kuvastoon.

Totesimme uuden vaihtoehtoräpin puhuttelevan somekanavillaan viihtyvää, introverttiyteen taipuvaa nuorisosegmenttiä, mutta amerikkalaisiin esikuviin verrattuna monet kotimaiset räppärit olivat vain Youtuben välityksellä sosiaalista näkyvyyttään kultivoivien ronibäckien vinoja sukulaissieluja, elämästään karnevalistista ja varsin viatonta performanssia tekeviä hymypoikia.

Henrik!-nimellä esiintyvä artisti vaikuttaa yhä olevan kävelevä performanssi, mutta digitaalisen jalanjälkensä häivyttämisen ja juuri julkaistun Vanha testamentti -levyn myötä hänen uusi ulostulonsa on nihilistisempi ja juuri niin kaheli kuin saattoi odottaa. Se on antiteesi Versace Henrikille, joka hahmona oli tuomittu hetkelliseksi ajankuvaksi.

Tajunnanvirta, kiroilu ja kitaran rysty­sillä hakkaaminen eivät oikein tottele muuta nimikettä kuin lofi-punk. Ja jos antiteesin tarkoitus on kumota aiempi teesi, ei mitään tarjota tilalle. Vanhan testamentin ainoana agendana, harrastelijamaisen muodon taustalla, on olla täysin agendoista tyhjä. Sen todellinen tyylilaji on niin sanotusti v&s: vittuilu ja sekoilu.

Henrik!-hahmon syntytarinaa paremmin tuntematta kehitys tuntuu luonnolliselta artistin avauduttua jo vuosi sitten taustastaan punkin ja noisen parissa. GG Allinin mukaan nimetyssä bändissä soittanut ja keikoilla äärimusiikin parista lainattuja maneereja yhdistellyt Henrik on selvästi elementissään sivaltelevan päänaukomisen parissa.

Hänen visionsa punkista on jotain muuta kuin genren nykytila suomirockin uutena peruskivenä ja sosiaalisena työkaluna. Vaasankatulaisen 77-punkin voittokulun kestettyä yli kymmenen vuotta sen tekijöistä on tullut tavallaan hevareihin verrattavia ”hyviä jätkiä” ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä tukipilareita. Samalla duunarihenkiseen skeneen on heijastunut vanhaa maailmaa henkivää konservatiivisuutta, ja sen tyylivalikoimasta on tullut uudistumiskyvytöntä genrenostalgiaa.

Yhtä vähän kuin Soundcloud-ahdistuneeseen amerikkalaiseen grungeräppiin, ei kotimaiseen punkskeneenkään istu Henrikin epäpoliittinen, epäesteettinen, tekoveressä kylpevä munasillaanjuoksentelu, joka muistuttaa enemmän black metal -ankkojen kuin veteraanikiljupunkkareiden edesottamuksia.

Siinä on vivahteita kulttuurityhjiöissä omaehtoisesti kehittyneestä outsider-musiikista, ja toisaalta myös kömpelöistä ja täysin sisäpiirivitseihin perustuvista Ahkerat simpanssit -tyylisistä äänitteistä, joiden väsäämiseen lukioikäisillä pojilla on uskoakseni universaali tarve niitä eräänlaisena ”harjoitteluprogena” käyttäen.

Pakollista on mainita vielä Suomen Talvisota 1939–1940 ja käsite underground sellaisena kuin M. A. Numminen ja Esa Saarinen sitä vielä 1980-luvulla kirjeenvaihdossaan ahkerasti ja melko takaperoisesti määrittelivät: absurdina kapinana, joka sanoutuu irti kaikesta. Siis yläkulttuurieliitin sisäisenä nokitteluna, vastuuttomana kohkaamisena ja idiotiana ”muutosvoimaisena” julkilausumana.

”Kai mä halusin olla Jorma Uotinen, tai niinku joku Esa Saarinen. – – Katsoin black metal -dokumentteja teeveestä ja luin teologiaa. Se oli ihan hauskaa. Kutsuin sitä itse taiteeksi”, lausuu kertoja Ullakon kummitus -kappaleessa, jossa poltetaan mustia kynttilöitä, ryypätään autiotalossa ja maalataan jänistauluja.

Sellaisena levy lopulta avautuu parhaiten: tekijänsä ”jänistauluna”, joka voi olla mitä tahansa korkean ja matalan väliltä, jäänne eilisten vastakulttuurijättien tyhjäpäisistä protesteista tai itsereflektoiva katsaus nuoren ihmisen boheemista erikoisuudentavoittelusta ja hieman häiriintyneestä sielunmaisemasta, jossa kaikki, kuten todettu, on performanssia, tekotaidetta.

Versace Henrik on onnistuneesti deletoitu. Vanha testamentti on kollaasi melua, herätyskokoussaarnoja ja vittuilua, täysin vailla koheesiota. Se on myös viihdyttävä, hauska ja välillä tarttuva, mutta sen kutsuminen musiikiksi tuntuu yhtä vaivaannuttavalta kuin terapiaistunnon todistaminen, eikä sen tekijän tarkoitusperillä uskalla kuin spekuloida.

En keksi sille oikein muuta määritelmää kuin ”idiootti esitys” (sic), kuten Sleepy Sleepers levyjään luonnehti.

Lisää luettavaa