21-vuotias räppäri Versace Henrik on juuri julkaissut uuden mixtapensa Marblesummer. Se löytyy ainoastaan suoratoistopalvelu Soundcloudista. Yhä useamman nykyräppärin tavoin Henrikillä ei ole levytyssopimusta, eikä aikomusta solmia sellaista. Tarjouksista huolimatta hän julkaisee kaiken materiaalinsa edelleen ilmaisella alustalla. Soundcloud ei ole jäänyt ponnahduslaudaksi tulevalle uralle, vaan tietoiseksi valinnaksi musiikillisen omaehtoisuuden varmistamiseksi.
Niin sanotun Soundcloud-räpin myötä kulttiartistin käsite tuntuu mittakaavaltaan vanhentuneelta. Vaikka musiikkia tuotettaisiinkin DIY-periaatteella, ei se pysy enää pienen piirin juttuna. Versace Henrikin kaltaisista vaihtoehtoräppäreistä on tullut julkisia salaisuuksia, joita eturivin nimet kuten Tippa-T ja Eevil Stöö hehkuttavat.
Soundcloud-räp käsitteenä periytyy Yhdysvalloista ja nojautuu A$AP Rockyn ja Clams Casinon kaltaisiin 2010-luvun alun jumitusräp-artisteihin. Toisaalta myös Lil B:n ja Yung Leanin tyyppisellä outsider-sekoilulla on ollut osansa syntyprosessissa.
Soundcloud-räp genrenimikkeenä on kuitenkin vasta hiljattain muodostunut kuvaamaan näistä lähteistä ammentavaa uutta, anarkistista sukupolvea meemiräppäreitä, jotka ovat nousseet ilman levy-yhtiöiden tukea. Ideaalitasolla Soundcloud-räp sanoutuu irti ei ainoastaan major- vaan myös pienlafkoista. Sen muotokieli on internetin viemäreiden overflow’ta ja digitaalista kuonaa, ja lopputulos uppoaa kuin roskaruoka milleniaaleihin.
Samalla ilmaisuun on tuotu uusi kompressoitu emootion taso, jossa vieraantuneisuus ja sosiaaliset ongelmat ovat siirtyneet yhteiskunnallisista yksilötasolle, poliittisesta introspektioon. Jos räp aikoinaan on pelannut liioitellulla egon korostamisella, on tilalle tullut egon hauraus: White Boy Problems.
Versace Henrik ei näe omassa tuotannossaan paljoakaan yhtymäkohtia jenkkiskenen emotionaaliseen taakkaan.
”Yritän aina pitää positiivisuuden mukana. Aiemmalla Hoodkvlt-mixtapella (2017) halusin välittää tietyn tunnelman, mutta se on ehkä totisin juttu mitä olen tehnyt. En halua pitää päiväkirjaa tai kertoa musalla itsestäni. En tekisi räppiä, jos haluaisin tehdä totista musaa. Räpin ei tarvitse olla sellaista vuodatusta”, Henrik toteaa.
Sen sijaan julkaisupolitiikka ja sen viraalius toimii kaikkialla samalla logiikalla. Tavallaan Soundcloud tarjoaa sen, mitä niin sanottu Mikseri-räppi kymmenen vuotta aikaisemmin. Se on mahdollistanut oman äänen suodattamattoman ja ketterän levittämisen, mutta nyt myös omakustanteet aitona näkyvyyden keinona. Paitsi että tuore materiaali on välittömästi lanseerattavissa kuluttajille, tekijöillä on rajapinta, jossa seurata yleisön reaktioita ja solmia itsenäisesti verkostoja artistien, tuottajien ja promootion kanssa.
”Mikseri-räpin soundi oli hirveä! Kymmenen vuoden päästä Soundcloud-jutut tulevat kuulostamaan hirveiltä. Täytyy tiedostaa, että tekee nyt Soundcloud-räppiä, ja se tulee olemaan niin väsynyttä, ettei voi kestää. Minä luulen pystyväni vielä tässä vaiheessa näkemään sen läpi, mutta kohta pitää tehdä jotain muuta.”
Versace Henrik uskoo, että valtavirran jakelu ei ole Soundcloud-räppäreille instituutio, joka pyrittäisiin syrjäyttämään tai jota ohjelmallisesti halveksuttaisiin. Rivien välistä sinne on jopa tunkua.
Jenkkiräppäreiden kohdalla kelkka kääntyy jo. Käytännön tasolla esimerkiksi Spotify on kuitenkin liian jäykkä, eikä skaalaudu ug-suosion kanssa.
”Spotify on niin vaikea alusta, ja monethan sinne tähtäävät, mutta se vaatii enemmän. Pitäisi tietää täysin mitä tekee. Julkaisin kaksi viikkoa sitten Kuben kanssa uuden biisin. Perus läppäbiisi. Tuli aika hyvät 13 000 kuuntelua Cloudissa. Spotifyssa se olisi floppi. Jos julkaisisin Spotifyssa koko tuotantoni, eikä se saisi 20 tonnia heti, niin näyttäisin vaan tyhmältä”, Henrik arvelee.
Soundcloudin tyyppisessä palvelussa kuuntelumäärät ja fanien osallistaminen ovat oleellista palautetta artistille, jonka näkyvyyttä kaupallisten suoratoistopalveluiden soittolistavääristymä ei palvele. Etenkin ruohonjuuritason aloittelijoille välitön palaute ja kosketuspinta kuulijoihin on tärkeää.
Versace Henrik näkee itsensä siinä etuoikeutetussa asemassa, jossa voisi potentiaalisesti vielä nousta valtavirtatietoisuuteen, mutta tilanne ei ole kaikille yhtä optimaalinen:
”Voisin laittaa biisit Spotifyhin, mutta jos ei ole aikaisempaa pohjaa, niin ei kannata. Eikä siellä ole mahdollisuuksia konnektoitua, se kulttuuri on vain Cloudissa. Kaikkia ei välttämättä koskaan löydetä, mutta sieltä nousee ukkoja. Jos se alusta lähtisi kokonaan, se olisi kotimaiselle räpille ja junnuräpille tosi huono juttu.”
Soundcloudin tuloksessa sen mukaan nimetty genre ei kuitenkaan näy. Jatkuvasti olemassaolostaan kamppailevan alustan tilanne on epävarma: sitä ei ole onnistuttu kaupallistamaan maksullisten suoratoistopalveluiden volyymillä, eikä ug-artistien profiileissa tapahtuvaa – ja olennaisen tärkeää – satunnaissurffailua sekä pitkän linjan vakaata käyttäjäpohjaa voi noin vain sovittaa yhteen, ennen kuin suurten palveluntarjoajien käyttäjäprofilointi aidosti monipuolistuu.
Yhdysvalloissa nimekkäimmät viraaliräppärit kuten Playboi Carti ovat ratkaisseet asian yksinkertaisesti siirtymällä isoille levy-yhtiöille.
Hiphopin murros ei rajoitu pelkästään musiikin levittämisen ja jakelun muutoksiin. Uusi sukupolvi on myös löytänyt oman estetiikkansa vapaasti kehittyvän skenen suodattamattomuudesta ja spontaaniudesta. Mixtape-kulttuurissa demomaisuus on uusi normi.
”Kävelen kadulla ja mieleen tulee laini. Mietin, että vittu miten tyhmä laini, ja kirjoitan ylös. Soundcloud-tili, mikrofoni ja (musiikinteko-ohjelma) FL Studio, naputat raidat vaan suoraan ja ei mitään miettimistä”, summaa Versace Henrik biisiensä syntyprosessia.
DIY-estetiikka ja teknisten rajoitteiden kääntäminen eduksi juontaa juurensa paitsi hiphopin ensimmäisiin pioneereihin, myös saman ajan punk- ja avantgarde-skeneen, joiden kanssa nykyräppärit jakavat paljon henkistä maaperää.
Kun yhtymäkohtia tuntuu löytyvän tuotettua valtavirran hiphopia enemmän sen tieltä väistyneiden genrejen, vanhan punkin, metallin ja emon kanssa, herää etenkin yhdysvaltalaisten Soundcloud-räppäreiden kohdalla epäilys suurten ikäluokkien entisen teinikapinan valumaefektistä osaksi hiphopin eetosta. Onko Soundcloud-räpin muotokielestä tullut vain uusi väline keskiluokkaisen pop-angstin vanhojen traumojen propagoinnille?
Soundcloud-taustaista jenkkiräppäriä Lil Peepiä ei yhtäkkiä verratakaan edellisen sukupolven gangsta- tai bileräppäreihin, vaan leimataan masentuneeksi Xanor-sukupolven Kurt Cobainiksi. Juuri ilmestyneen debyyttialbuminsa kannessa floridalainen Smokepurpp puolestaan makaa ruumisarkussa vierellään viskipullo. Kansi on tribuutti GG Allinille.
Kuvasto ei ole peräisin hiphopin kunniakäsityksen ja elokuvamaisen estetisoinnin maailmasta, vaan vanhan provokatiivisen rockmusiikin ankeasta nihilismistä. Vaikutteiltaan hiphop tuntuu yhtäkkiä valkoisemmalta kuin koskaan.
Versace Henrik sanoo tunnistavansa etenkin punkin uuden nousun hiphop-piireissä. Uudet tekijät jaksavat sukupolvi toisensa jälkeen kiinnostua samasta ilmiöstä. Henrik on myös pyrkinyt ammentamaan tästä omassa live-esiintymisessään.
”Onhan se hienoa, että keikalla voi olla moshpit, eikä vaan tyypit laiskasti kädet ilmassa, kalja kourassa. Se [punk] elää taas, suositun musan kautta. Ei meillä skenessä kukaan vielä oikein ole sekoillut huolella punkkityyliin. Mutta se on tulossa takaisin. Näkyy selvästi, että on tulossa thrashia, corea, vanhaa punkia…”
Tästä kaikesta puhuessaan pöydän takana istuva Versace Henrik näyttää tyypiltä, jota ei välttämättä ensimmäisenä tapaisi punk-keikalta: sliipattu olemus, kauluspaita ja laadukas, omaa designia oleva merch-neulepusero. Hän näyttää enemmänkin hyvin toimeentulevalta teologian opiskelijalta keskiuusimaalaisesta pikkukaupungista. Mitä hän onkin.
”Kai se on se, että on aina elänyt niin keskiluokkaista elämää, että kaipaa epäjärjestystä ja jotain shokeeraavaa. En ole mitenkään psykologisoinut sitä, että miksi haluaisin olla jotenkin lowlife. Tällä hetkellä olen lowlife siten, että minulla on 19 neliön kämppä, jossa ei ole suihkua”, Henrik nauraa.
Tausta punkin ja hardcoren parissa tulee yleensä yllätyksenä niille, jotka eivät ole nähneet Versace Henrikiä livenä. Siinä missä etenkin Soundcloud-skeneä valtavirtaisemmilla trap-keikoilla artisteilta odotetaan hillittyä poseeraamista ja vaatteilla leveilyä, Versace Henrikin keikat tunnetaan yleisöä kauhistuttavasta riehumisesta. Useimmiten hän on enemmän tai vähemmän alasti.
”Se on se, miten tykkään esiintyä. Esimerkiksi alastomuudesta on ollut paljon juttua, mutta kun soitin rumpuja punkbändeissä, kuten Jee Jee Allinissa, niin olin aina alasti ihan käytännön syistä. Eihän siinä mitään vaatteita tarvitse pitää.”
Vasta siirryttyään rumpujen takaa etualalle Henrik on kokenut voivansa käyttää koko ilmaisuvoimaansa. Siihen myös hiphop on oikea formaatti. Kokemuksellisuus menee kuitenkin teknisen suorittamisen edelle. Nykyään keikat vedetään playbackina, koska hektinen tahti ei salli muuta.
”Kun olen lavalla, niin yleensä vaan tapahtuu asioita. Se on performanssi eikä räppikeikka. Me soitetaan kuitenkin playbackina, kun heilutaan niin saatanan paljon, ettei siinä saa vedettyä happea. Eikä ketään kiinnosta. Jengi tulee katsomaan mikä show: ei todellakaan hyvä räppishow, mutta aina hyvä performanssi. Se ei ole provosointia, vaan primitiivinen sekoilukollaasi.”
Henrik arvelee, että trap-skenessä musiikkia enemmän merkitsee se, että artisti näyttää kiinnostavalta. Hän on mieluummin kokonaan ilman housuja, sen sijaan että lähtisi vertailemaan eri verkkarimerkkejä.
”En halua lähteä siihen, vaan ajattomampiin juttuihin. Siitä tulee pieni ristiriita, kun en käyttäydy skenen mukaisesti: käytä haippikledjuja ja esiinny coolin ja poshin näköisesti. Sen sijaan olen kolmen promillen humalassa.”
Vielä ylä-asteella Henrik soitti musiikkiluokalla, mutta jättäytyi lukioon siirtyessään sivuun. Yhden lukiokurssin lisäksi hänellä ei ole taustallaan lainkaan teoriapohjaa musiikista, ainoastaan bändisoittoa lukuisissa kokoonpanoissa sekä loputon määrä genrejä, joiden välillä kuuntelutottumukset ovat risteilleet.
Henrik mainitsee kuunnelleensa tuohon aikaan muun muassa Eyehategodin, Hanatarashin, Stravinskin, Philip Glassin ja King Crimsonin musiikkia. Samalla hän toteaa, että kun bändikavereilla oli tausta klassisessa sellossa tai pianossa, hän halusi aina rumpalina soittaa pelkkää d-beatia.
”Kuuntelin ennen paljon noisea, ja sieltä voi tulla se performanssi. Ilman rakennetta ja sääntöjä. Esoteerisuus ja pienen piirin jutut kiinnostavat. Siitä tulee myös se ug-homma, ettei edes halua valtavirtaan. Esoterian kautta kai kiinnostus teologiaankin tuli, vaikka en ole mitenkään uskonnollinen. Fantasiakirjallisuus ja roolipelit, kaikki iso ja tuntematon kiehtoi aina”, perustelee Henrik opintojaan Helsingin yliopistossa.
Laajaa vaikutetaustaansa vasten Versace Henrik myöntää räpmusiikin ilmaisuvoiman rajalliseksi. Puhuessaan siitä, kuinka Soundcloud-soundi luultavasti elää oman aikansa ja sitten katoaa, hän myös arvelee voivansa tulevaisuudessa laajentaa repertuaariaan muiden genrejen pariin.
”Nykyään haluan kuunnella kotona enää jotain, mikä ei mitenkään liity räppiin: Yle Puhetta, klassista. Klasarista tulee läpi paljon juttuja. Selkeimmin ehkä Marblewinter-mixtapella: jotkut biitit ja harmoniat tulevat Glassilta. Yritän kopioida, mutta kun en osaa tehdä sitä, siitä tulee jotenkin twisted, oma juttunsa”, Henrik sanoo.
Tällaiset rinnastukset eivät tunnu oudoilta siinä meemiytyneessä post-internet-kuvastossa, josta on muodostunut Henrikin ja muiden skenen räppäreiden tunnusomainen merkitsijä. Tapaa, jolla nykymuusikon täytyy näkyäkseen olla jatkuvasti viraaliläsnä, hän jopa vierastaa.
Suhde teknologiaan ja sosiaaliseen mediaan on kaksijakoinen: nykyisen räp- ja konemusiikkikulttuurin piirissä vapaat alustat ovat ihanteellisia nopeaa syötettä varten, mutta yksityishenkilönä hän ei jatkuvasti haluaisi olla jakamassa. Yleiset asenteet ja oma riippuvuus teknologiasta myös puretaan ironisoiden musiikin trendien kautta:
”Vaporwave oli myös jakso elämässä. Virtuaalirealiteettipaskaa, Snapchat-ääniä… Se estetiikka jäi. Mutta ei se musa enää jaksa kiinnostaa, koska se jumittaa paikallaan. Konejutut ei enää kiinnosta, vaan ihmiset, sellainen uusi ihmisläheisyys. Cloudissa jengillä on nykyään kannessa oma kuva. Ennen tietokoneet oli jees ja ihmiset perseestä, nyt päinvastoin. Me kaikki käytetään silti kännykkää.”
Henrik myöntää, että mielikuva ekstrovertista diginatiivista ei istu häneen täysin. Hän viettää paljon aikaa omissa oloissaan. Termin ”nörttiräp” tullessa esiin Henrik arvelee faniensa olevan niitä, joille somekanavat tarjoavat lähinnä reitin löytää uutta musiikkia iän tai vertaisryhmän puutteen vuoksi.
”Olen miettinyt tuota ja näen, että musaani kuuntelevat itseni tyyppiset ihmiset. Olen vähän erakko. Eli teen musaa lähinnä itselleni ja omannäköisilleni. Ne ovat luultavasti tyyppejä, jotka viettävät aika paljon aikaa koneella, eivätkä juuri mieti mitään. Sama kuin tämä räppiurani: en jaksa stressata. On kiva kun on haippia, ja on kiva tehdä biisejä ja keikkoja. Mutta jos se loppuu, niin sitten se loppuu.”
Kysymys on lopulta siitä, haluaako hän ikuisesti olla Versace Henrik? Niin kauan kun toiminta pysyy matalan kynnyksen tasolla, kokonaisuus on vielä omassa hallinnassa.
”En ehkä haluakaan olla se tyyppi, joka on vielä 10 vuoden päästä tuolla keikoilla. Jos homma väsähtää, niin tämä oli tässä. Jos on levysoppari ja julkaistava viisi lättyä, onko se kolmen vuoden päästä enää sitä, että tekee vaan tosi wäkkejä juttuja?”
Soundcloud-räpin kaltaiset ilmiöt ja Versace Henrikin tyyppiset artistit ovat laskeneet kynnystä uusille tulokkaille. Samalla kehitys tuo alalle lyhyemmän kierron, jossa uusiutumisen tarve on jatkuva.
Versace Henrik ei ole poistanut vanhoja raitojaan Soundcloud-tililtään, vaikka hänen tyylinsä on jatkuvassa muutoksessa. Hän puhuu terveestä myötähäpeästä: omasta tekemisestä tulisi jäädä jokin pysyvä jälki.
”Joku oma biisi, jonka tein kuukausi sitten, on jo nyt tosi vanha juttu. Se kertakäyttöisyys on tavallaan harmi: että musiikin hyllyelämä on niin lyhyt, kun haluaisit kuitenkin tehdä taidetta. Mutta minä olenkin tällainen: Snapchatin pilaamat aivot. Pystyn keskittymään yhteen juttuun ehkä 15 sekuntia.”