”Yhden asian levy tekee selväksi: Ty Dolla $ignista kuullaan vielä ja paljon”, kertoo Tuomas Aflecht arviossaan.
Ty Dolla $ign
Free TC
Warner
Arvosana 8,1
Tyrone William Griffin, Jr. aka Ty Dolla $ign – viidessä vuodessa itsensä R’n’B-kartan kärkipäähän nostanut kalifornialainen, jonka panosta nykyhetken rytmimusiikkiin ei tule vähätellä. Pelkästään tänä vuonna vierailujen määrä muiden artistien kappaleilla on useita kymmeniä. Saattaa olla, että vaikka nimi ei soittaisikaan kelloja, olet kuullut hänestä silti mikäli vain olet ollut samassa tilassa, jossa on soinut mainstream-musiikkia soittava radiokanava.
Nyt nimittäin puhutaan ansioluettelosta, josta löytyy työpanosta niin Kanye Westin, Rihannan, R. Kellyn, Puff Daddyn, Chris Brownin kuin Major Lazerinkin kappaleista. Tässä kohtaa tarkastelussa on vuosi 2015. On siis varsin perusteltua sanoa, että yhdysvaltalaiset ovat löytäneet viime vuosina oman hookki-heikkinsä.
Mitä sitten, kun mies on lainannut omaa ääntänsä useammalle levylle ja marinoitunut monenlaisessa liemessä? Ja on aika viimein julkaista oma ensimmäinen kokopitkä? Hyväähän jälkeä siitä tuli, mutta aineksia olisi toki vielä parempaankin.
Yksi vuosikymmenen parhaimmista rnb-julkaisuista Beach House EP nosti miehen pinnalle myös soolojulkaisujensa kanssa. Kappaleet Or Nah, Paranoid, ja Familiar paukkuvat seratoista ja streampalveluista edelleen tasaiseen tahtiin. Noiden kaltaisia korvamatoja ei Free TC:ltä löydy, mutta hieman yllättäen se on albumin voimavara.
Albumi näyttää, että kyseessä ei ole pelkästään hittinikkari. Ty ymmärtää kokonaisuuden päälle. Levyn avaava LA on saanut seurakseen Kendrick Lamarin, Brandyn ja James Fauntleroyn. Jälkimmäisen nimi ei välttämättä soita kelloja – vaikka pitäisi. Jos olet kuunnellut viime vuosina Beyoncea, Justin Timberlakea, Rihannaa tai Kendrick Lamaria, olet kuullut samalla myös Fantleroyta.
Mitä tapahtuu, kun samassa kappaleessa ovat edellä mainitut raskassarjalaiset ja hyvin vastaavista lähtökohdista Tyn kanssa ponnistava Fauntleroy? Ei vähempää kuin vuoden vakuuttavimpiin kuuluva avausraita. Kappaleen samettisuus on vastaavaa tasoa Snoop Doggin Bush-albumin avausraidan California Rollin kanssa. Tässä kohtaa on hyvä tietää, että juuri kyseisessä kappaleessa on mukana myös kuka muukaan kuin James Fauntleroy.
Levyä kokonaisuutena kuvastaa hyvin se, mitä seuraavaksi tapahtuu. LA:n samettisoundeista siirrytään puheoutron kautta melkein päinvastaisiin, kylmiin klubitunnelmiin Saved-kappaleen muodossa. Toisin kuin luulisi, kaikki tapahtuu luontevasti. Levy ei vaikuta siltä, että studiolla on istuttu migreenilääkitystä nauttien ja ängetty samaan kasaan kappaleita ilman sen suurempaa miettimistä. Ei, juuri tämä erottaa miehen useimmista kollegoistaan kuten Chris Brownista. Kokonaisuus on selkeästi harkittu, mutta se kuulostaa silti vaihtelevalta, pääpainon toki ollessa edelleen LA:n tyyppisissä sielukkaammissa kappaleissa. Esimerkiksi Horses In The Stable voisi löytyä yhtä hyvin esimerkiksi R.Kellyn tuotannosta.
Toki levyltä paistaa muutama kauneusvirhe. Akustisella kitaralla ja miltei rockhengellä (ainakin näillä mittareilla) yllättävä Solid on Babyfacen vierailun kera toki mielenkiintoinen tapaus. Loppujen lopuksi biisi ei kovin runsasta toistoa kestä. Ty Dolla väläyttää levyllä toisenkin kerran moniuloittusuudellaan, mutta tässä kohtaa pakollinen klubijyskepastissi Bring It Out Of Me miellyttää korvaa huomattavasti enemmän.
Heikkous on levyn pituudessa. Nykyaikana tuntuu ikävä kyllä edelleen olevan useamman artistin kohdalla enemmän kuin sääntö ja poikkeus, että kappaleita on liikaa. Nyt kuusitoista kappaletta vievät yllättävänkin kevyesti alusta loppuun, mutta loppupuolelta löytyvät aavistuksen heikommat kappaleet Actress ja Only Right olisi ollut helppo jättää pois. Se olisi ollut varsin toivottua, miehellä tuotantotiimeineen on kuitenkin rittänyt rahkeita jättää esimerkiksi alkuvuoden hittisingle Drop That Kitty täysin pois levyltä.
Kappalemäärää vähentämällä kokonaisuudesta olisi tullut vielä entistä tiiviimpi ja yhtenäisempi. Levyn teemaan toki varsin hyvin soveltuvat puhe- introt ja –outrot olisivat loistaneet tuolloin poissaolollaan. Homma toimii toki siis näinkin, mutta miehen meriiteillä oli lupa odottaa enemmän. Pettymyksestä ei voi puhua, sillä jos TD$ olisi tullut täysin puskista, olisi hype paljon suuremmalla volyymilla.
Nyt näin ei ole, vaikka levyltä löytyykin yksi vuoden vakuuttavimmista kappaleista: Rae Sremmurdin ja Futuren vierailulla kuorrutettu yskänlääkkeen katkuinen bangeri Blasé. Siihen saattavakin levyltä irtoavat hitit jäädä.
Levyn yksi mielenkiintoisimmista asioista löytyy jo levyn nimestä. TC on Ty Dolla $ignin vankilassa istuva veli. Yksi levyn parhaimmista kappaleista Miracle/Wherever tuo esille, että vaikka mikrofonin ja suun välissä onkin tällä kertaa ollut vankilan puhelin, todellista lahjakkuutta löytyy Ty:n ympäriltä lisääkin. Seitsemän minuuttia kestävä rnb-keitos kannattaa tarkastaa kenen tahansa. Jos Dolla $ignin maine ei olisi jossakin Nate Doggin ja vaatekauppa-r’n’b:n välimaastossa vaan enemmänkin ensin mainitun puolella, aiheuttaisi tämäkin kappale enemmän kiimamittareiden värinää. Nyt näin ei käy.
Yhden asian levy tekee selväksi: Ty Dolla $ignista kuullaan vielä ja paljon. Vaikka sitten sitä enemmän tiedostamatta. Kyky tehdä tarttuvia kappaleita löytyy, ja positiivisena yllätyksenä ei jokaista askelta ole otettu nimestä huolimatta dollarit silmillä. Toivottavasti Ty Dolla $ign jatkaa samalla linjalla. Hoverboard-aikakauden mainstream-maailmassa kun ei liikaa vastaavaa materiaalia ole.
Free TC on yksi vuoden pirteimmistä tapauksista. Ei ole mikään ihme, että niin monella artistilla tuntuu löytyvän Ty Dolla $ign pikavalinnasta, kun mietitään sopivaa vierailijaa levylle.
Tuomas Aflecht