Syksyn kohutuimman yhtyeen esikoislevy on täynnä ekstaattisia popmelodioita ja hienoja sanoituksia.
Skotlantilaisen Glasvegasin yhteydessä on usein nostettu esiin maanmiesyhtye The Jesus and Mary Chain, eikä syyttä. Kuusikymmentäluvulle viittaavat melodiat, valtavan kaiun aallolla surffaavat surinakitarat ja alkukantaisia rytmejä seisaaltaan takova rumpali yhdistävät selkeästi ryhmiä.
Psychocandyn aikainen Jesus and Mary Chain oli kuitenkin pohjimmiltaan sangen anarkistista ja röyhkeän huolimattomasti soitettua musiikkia, jonka kirskuvaan sointiin piti päästä sisälle lauluista nauttiakseen. Glasvegas on taas häpeilemättömän populistinen yhtye, jonka debyyttilevyn muun muassa Musen ja Franz Ferdinandin kanssa työskennellyt Rich Costey on saanut soimaan muhkean miellyttävästi.
Glasvegas on siis tehnyt itsestään helposti lähestyttävän, eikä siinä todellakaan ole mitään vikaa. Yhtyeen mukaan nimetty albumi kuulostaa huumaavalta heti kättelyssä, ja se tekee mieli laittaa soimaan monta kertaa peräkkäin. Kauniin äänivyörytyksen saattelemat maailman ilmeisimmät melodiat ovat silkkaa karkkia perinteisen popilmaisun ystäville.
Muotovaliot kappaleet rikkoo upealla tavalla vokalisti James Allanin paksu skottimurre. Se tuo särmää hänen ääneensä, joka soi vakuuttavasti sekä ala- että ylärekisterissä. Kun sanoituksia malttaa kuunnella tarkemmin, käy ilmi, että Allanin tarinat eivät ole yhtä romanttisia kuin musiikin korea ulkokuori.
Levyn avaava Flowers & Football Tops ei ole suunnattu kertojan rakastetulle, vaan sanoituksen ”baby” viittaa surmansa saaneeseen poikaan, joka ei koskaan palaa kotiin. Yhtä yllättävää on Geraldinen nimihenkilön paljastuminen sosiaalityöntekijäksi tyttöystävän sijaan.
Monet sanoituksista kertovat lapsuuden epäonnistumisista ja pettymyksistä. Toinen toistuva teema on pelon ja väkivallan uhan alla eläminen. Hilpeän ”here we fucking go” -huudatuksen sisältävä Go Square Go jättää tosin miettimään, mitä mieltä yhtye oikeasti on voimalla voimaan vastaamisesta.
Glasvegasin esikoiselle on haettu vertailukohtaa myös Oasiksen Definitely Maybe -debyytistä. Kumpikin levy on työväenluokkaisen yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, ja kummankin massiivinen sointi peittää alleen sovitusten yksinkertaisuuden.
Vertaus on Glasvegasille siinä mielessä epäoikeudenmukainen, että tekstittäjänä James Allan on valovuosia Noel Gallagheria etevämpi. Rocktähteyden, savukkeiden ja alkoholin sijaan hän haaveilee sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, eikä hänen tarvitse kertaakaan turvautua psykedeelisiin tyhjänpäiväisyyksiin. Toisinaan tuntuu jopa siltä, että Allan ei saa mahdutettua lauluihinsa kaikkea, mitä hän haluaisi sanoa.
Eri kysymys on se, onko Glasvegas tehnyt pesunkestävän rockklassikon. Yhden tempun varaan rakennetut kappaleet aiheuttavat ensimmäisillä kuunteluilla suoranaisen nousuhumalan, mutta pitkän iän takaavia nyansseja niistä ei löydy.
Kysymys tuntuu joka tapauksessa varsin turhalta, kun kitaravalleihin tekee mieli sukeltaa sisälle, ja Allanin kulmikkaan aksentin saattelemat melodiat tuovat kyyneleen silmäkulmaan. Tällä hetkellä Glasvegasilla on lupa olla maailman paras yhtye.
+ • Täydelliset popmelodiat. • Sanoituksissa on syvyyttä ja särmää. • Upea, muhkea sointi täynnä kaikua.
– • Potentiaalia jäädä lyhytaikaiseksi ihastukseksi. • Beethovenin Kuutamosonaatin ympärille rakennettu Stabbed on tyylivirhe.