Tältä teineistä tuntuu, osa II
Kakkoslevyllään Enemmän kuin elää Haloo Helsingin jäsenet ovat ilmoittaneet osallistuneensa debyyttiä enemmän kappaleiden kirjoittamiseen. Ja se ikävä kyllä kuuluu.
Yleissointi on siirtynyt hieman debyyttiä punkimpaan suuntaan, mutta bändin musiikki kuulostaa yhä siltä kuin se olisi tehty listasijoitukset silmissä kiiluen.
Siinä missä Perjantaina ja Vieri vesi vieri olivat oikeasti tarttuvia kappaleita, Enemmän kuin elää jättää kauttaaltaan tylsyydestä turtuneen maun. 38 minuutin annos sliipattua ja tunteettomaksi kompressoitua pop-punkia olisi vielä aivan kestettävissä, jos levyltä löytyisi enemmän kuin yksi melodisesti innostava kappale.
Tekstit jättävät entistä hämmästyneemmän olon. Vaikka Haloo Helsingin ilmeisin kohdeyleisö kuluttaa vielä yläasteen penkkiä, levyllä lauletaan Kaivarissa panemisesta ja holtittomasti kaahaavan pojan kyydissä kolariin joutumisesta.
Ylipäätään lyyrinen ote on monin paikoin niin synkkä, että koko albumi tuntuu laskelmoidulta tavalta rahastaa nuorten psyykkisellä pahoinvoinnilla. Onneksi Mun sydän sanoo niin muistuttaa siitä, etteivät teinivuodet saisi olla silkkaa kärsimystä.