Sakara
Enpä haluaisi olla kukaan Maj Karma -yhtyeen muusikoista, sillä tekivätpä he hommansa miten hyvin tai huonosti tahansa, kuulijan huomio kiinnittyy Herra Ylppöön ja siihen, mitä hänellä on milloinkin sanottavana.
Harva rockbändin vokalisti imee musiikista hapen näin perusteellisesti. Ongelma on pahentunut ratkaisevasti vuosien mittaan, sillä vielä Ukkonen-menestyslevyyn (2006) huipentuneella kultakaudellaan Maj Karma pystyi pelaamaan sekä Ylpön tekstien ja persoonan että melodioiden ja riffien vahvuuksilla.
Nykyinen Maj Karma on parhaimmillaan intensiivistä ja raskasta taiderokkia, jossa on yhä tarttumapintaakin. Liian suuren osan ajasta yhtye tosin lainaa alternative-metallin ohjekirjasta niitä tylsimpiä peruskuvioita.
Mutta kuten sanottua, tällä ei oikeastaan ole merkitystä. Herra Ylppö on hukannut jo aikaa sitten kaiken todellisen näkemyksensä ja keskittynyt tutkailemaan omaa tunne-elämäänsä levy levyltä väsyttävämmin. Hänen aikaa sitten lanseeraamansa ”reality rockin” käsite sai odottamaan lievällä kauhulla 101 tapaa olla vapaa -albumia, jonka kerrotaan olevan erolevy. Oli syytä pelätä piinallista tilitystä.
Näihin uumoiluihin nähden levy on joko pettymys tai helpotus. Ylppö on sentään uusiutunut sanoittajana sikäli, että hän tuntuu jättäneen aiemmin ahkerasti viljelemänsä todellisen maailman yksityiskohdat minimiin. Nehän olivat usein kiusallisia – en ole vieläkään unohtanut Ihmiset-yhtyeen Mies ja nainen -levyn (2012) kuvauksia Loosen tanssilattialta alkaneista panosuhteista – mutta nyt Ylpön teksteistä on tullut epämääräistä ihmissuhdemössöä, pahimmillaan suoranaista pariterapia-psychobabblea, extratäytteenä toki juopahtavan rocklaulajan kevytboheemi näkökulma.
Jossain mussutuksen alla on erotettavissa pohdintaa kahden ihmisen välisen vetovoiman syistä ja mekaniikasta, mutta mitään kiinnostavaa Ylppö ei aiheesta onnistu sanomaan.
Levyn voi silti mieltää erolevyksi. Tällaista kirjoitetaan, kun ollaan emotionaalisessa umpikujassa ja ajatukset kiertävät neuroottista kehää samojen asioiden ympärillä. Parempi analyysi olisi varmasti syntynyt tilanteen mentyä ohi, tien eteenpäin löydyttyä.
Ylpön ongelma tuntuukin olevan, ettei hän taiteilijana malta käsitellä kokemaansa tällä tavoin, vaan haluaa purkaa ja dokumentoida kaiken heti. Se ei vain ole kuulijan näkökulmasta kiinnostavaa. Samastumispinta jonkun toisen ihmisen kokemaan syntyisi juuri etäännyttämisen kautta.
Tietysti tällaisellakin levyllä voisi olla draaman kaari ja jokin lopputulos. Mustavalkoista melankoliaa -päätösbiisillä Ylppö tekeekin johtopäätöksen: ”Mä en haluu olla mä / tää on vaikee yhtälö / mä haluun olla Laura Lepistö”. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on namedropannut nuorehkoja naisjulkkiksia, mutta mahdollisesti kiinnostavin kyllä. Konservatiivisella tavalla kaunis ja särötön taitoluistelija on kuin onkin vaikeasti määriteltävällä tavalla Herra Ylpön vastakohta.
Mutta ei hänestä koskaan tule Laura Lepistöä. Hänen on jatkettava Ylppönä olemista, ja jotenkin häntä käy sääliksi.