Johanna
Aaro Airola tekee hemmetin vaivatonta musiikkia. Se on ”oikeilla soittimilla” saunomisen ja mökkeilyn lomassa rakennettua käsityötä, jonka tekijä kuvailee itseään ”harrastelijaksi” siitäkin huolimatta, että hänellä on säestäjinään nuoren polven opistosoittajien kerma ja tuottajan pallilla Väinö ”J. Karjalaisen poika” Karjalainen. Ja parhaana kaverina kuulemma Vesta.
”Mullon kaikki mahtavasti ja vielä enemmän”, kulttuuriklaanin vesa laulaa Kinovalon alla -albumin kolmosraidalla Yks kriisi. Biisin otsikko tarkoittaa, että ”nää kaikki etuoikeudet ei mahu tähän biisiin”. Kertosäkeen kiusoittelevasti toisteisten fraasien loppuun jätetystä, lakonisen itsetietoisesta onelinerista Pyhimyskin lienee kateellinen.
Mikäs tässä on nautiskellessa, kun lusikallisen vuoden takaisella omakustannedebyytillään antanut Airola saa takaisin kauhasta. Nyt musiikkiakin jakelee yksi suurista, eli Universal.
Arpan muotokieli lauluntekijänä on perinteistä kuin kansakoulun hiihtokisat: kauluspaita päälle, akkari kaulaan ja laulamaan. Hän erottuu, koska hän päivittää mallin tähän päivään. Useampi kappale (Leikkiä sanoilla, Yks kriisi) kuulostaa Khruangbinin boutique-psykedelialta, Oulu (theme) -biisissä Pulkkilan ABC:llä liikututaan muusikkohyväksytystä brittisoulsonnista Michael Kiwanukasta.
Lisäksi Arpan tekstien vertaaminen Pyhimykseen on perusteltua. Aistin hänen tavastaan sulkea tekstinsä rönsyt levottomilla mutta luontevilla loppusoinnuilla paljon suomiräpistä lainattua tekniikkaa. Epäilyttävän redhotchilipeppersisti sätkivä kännifunk Väistä liippaa tyylilajinakin läheltä.
Omaa sukupolveaan Airola, 25, siis ehdottomasti edustaa.
Kun albumin nimikappale on oikein komeaan rumpufilliaallokkoon valuva vanha kunnon kuuden minuutin revittelybiisi, Oulu ylivoimainen liveleka ja levyn paras sinkku kertomus dokailusta kokkolalaisessa salakapakassa Laila Kinnusen kanssa (tositapahtumiin perustuen, ainakin melkein), on kysyttävä: onko tässä vuoden parasta laulaja-lauluntekijämusiikkia?
Tietyin myönnytyksin varmasti on. Kriitikkoraadit rakastavat Arppaa vastedeskin, ja hän tulee aivan varmasti näkemään suurempiakin lavoja YleX-yleisön hyväksymänä. Arpassa on samanlaista karismaa kuin Olavi Uusivirrassa (jonka nimi muuten komeilee levyn tekijätietojen kohdassa A&R – kuinka sopivaa), vaikka kädet kahlitseva kitara estääkin verrokin populistisen kuikeloinnin. Ja eipä tämä maa kahta tarvitse.
Samalla Arpan neroutta himmentävät suunnilleen samat seikat kuin Uusivirrallakin: tämä on niin hyvää musiikkia, ettei se jaksa lopulta oikein liikuttaa.
Arpan teksteissä on parhaimmillaan ihan hauskoja kielikuvia (heti levyn ensimmäisessä säkeessä pohditaan, ”onko kukaan oikolukenut näitä maailmankirjoja”), ja teknisesti ne eivät todellakaan laidoilta turhia hölsky. Silti välillä niitä kuunnellessa tuntuu kuin kuuntelisi tilan tai väliseinän sameuttamaa, jostakin kaukaa kantautuvaa keskustelua.
Unenomaisuus on toki yksi lajinsa (Laila, Hauki), mutta omakohtaisemmilta tuntuvilta biiseiltä (Yks kriisi, Oulu) jää kaipaamaan varsinaista itsensä likoon laittamista. Ei Airolan tarvitsisi kovin tunnustukselliseksi tai groteskiksi heittäytyä, mutta tekstien potentiaali sanoa asioita kiinnostavasti jää muutamiin irtoriveihin – tai Lailaan, joka on alusta loppuun tunnelmansa säilyttävä tarina. Näiden ympärillä säkeiden merkitykset katoavat hämärään kuin Ykspihjalan niemennokasta avomerelle katoavat rahtialukset. Vaikutelma korostuu, kun Airolan mutiseva laulutyyli hukkuu välillä miksauksen alle.
Hyvin tekemisen pahin riski on onnistuminen. Airola on onnistuja, josta on lyhyessä ajassa tullut suomi-indien kultapoika. Kehunsa hän on ansainnut, mutta kun mokailu ja siitä kertominen ovat nekin ihan kivoja juttuja. Siksi häivähdys uskallusta haavoittuvuuteen täydentäisi laulajan itsevarmaa persoonaa. Tällöin Airola saattaisi päästä aidosti sydämeen asti.