”Koskettavuuden asteelle Lydon pääsee ihmisyyden perusasioista suoraan ja rehellisesti puhuessaan”, kertoo Markku Halme kirja-arviossaan.
John Lydon
Raivoa ja voimaa!
Like
Arvosana: 7,4
Vuonna 1994 ilmestynyt, Lydonin yhdessä musiikkijournalististen Zimmermanin veljesten kanssa kirjoittama muistelmateos Rotten: No Blacks, No Dogs, No Irish kävi läpi Johnny Rottenin lapsuuden ja nuoruuden tärkeimmät henkiset ja fyysiset merkkipaalut sekä omakohtaisesta että ulkopuolisesta näkökulmasta.
Se oli myös tietynlainen vastaus Jon Savagen Sex Pistolsin uraa lähtökohtanaan pitäneelle, arvostetulle punkhistoriikille England’s Dreaming (1991), jota Lydon jaksaa tässäkin opuksessa ruoskia – toki perusteltujen omakohtaisten syidensä pohjalta.
Tämä teos käy lapsuuden ja nuoruuden läpi uudelleen, mutta pelkästään omasta näkökulmasta. Bonuksena on tarjolla kirjaukset myös kahdenkymmenen seuraavan vuoden kokemuksista. Eli kyseessä on ”omakohtaisesti päivitetty jälkikäteinen elämänhistoria”. Tai jotain.
Lydon on hyvinkin avaraan ajatteluun kykenevä lahjakkuus, mutta hänen avarat ajatuksensa ovat myös niin ahtaita, ettei niiltä aina ei liikene tilaa muiden lahjakkuuksien nerokkuuden edes vähäiseen arvostamiseen. Herra katselee mennyttä ja nykyistä maailmaa omasta kaikkitietävästä ylhäisyydestään käsin.
Suhtaudun Lydoniin samalla tavoin kuin Lydon Malcolm McLareniin: ”Hän uskoi omaan erinomaisuuteensa, eikä sellainen asenne tehoa minuun. Se saa minut vaistomaisesti epäilemään tyyppiä ja tämän sanomisia”. Lydon rinnastaa McLarenin asenteen kannattamansa futisjoukkueen Arsenalin valmentajaan Arsene Wengeriin, eikä jalkapallo ole muutenkaan kaukana mielestä. Itse asiassa yksi kirjan hienoimmista pätkistä on erillinen pikkuosio Sääli kaunista peliä, jossa Lydon esittää erinomaisen upean tulkintansa futiksen taktisista kuvioista, niiden henkisestä sisällöstä sekä merkityksestä.
Tarjolla on paljon muitakin nautittavan syvällisiä filosofisia herkkupaloja. Uskontoa ja uskontoja kohtaan (eli vastaan) Lydon latelee hyvinkin jykevää tekstiä. Yhteiskuntaa ja politiikkaa hän pui välillä erinomaisenkin valaistuneella näkemyksellä. Ajoittain hän filosofoi pelkän puhtaan järjen turvin suunnilleen mistä hyvänsä, terävän realistisestisti ja oikeudenmukaisesti, tyhmyyden ja urpouden tuomiten.
Koskettavuuden asteelle Lydon pääsee ihmisyyden perusasioista suoraan ja rehellisesti puhuessaan. Silloin ovat käsittelyssä lähinnä miehen arviostamat lähipiirin ihmiset – tai tahattomaksi punkmarttyyriksi ajautunut Sid Vicious. Lydonilla on laaja ja lämmin sydän, mutta tämä nousee näkyville liian harvoin. Kirjan pääosassa ei ole Lydon henkilönä, vaan hänen liikalihavaksi turvonnut egonsa. Sivurooli-Lydon on huomattavasti kiinnostavampi.
Sisällössä on myös aivan liian pitkälle meneviä omien kokemusten fiilistelyjä, kun kelaillaan vaikkapa miehen asumiskuvioita tai Public Imagen levyjen tekemistä ja sisältöä. Varsinkin uudempi eli ikääntymisen vuoksi vähemmän viriili aika tuppaa kääntymään tylsäksi. Ainakaan minä en halua tietää kaikkea Lydonin elämästä ja asioista kaikkea. Pelkästään kertomisen arvoiset jutut riittäisivät.
Alkuteoksen hetkittäisellä runollisuudella ryyditetty karu kielellinen arkipäiväisyys selittää myös suomennoksen lievän väkinäisyyden ja jähmeyden. Tarttiskin olla varsinainen Saarikoski kääntämässä, jotta kieli ei puolikuolisi. Pariin pikku detaljiin tahdon silti puuttua.
Kirjan johdanto-osan otsikko ”May the road rise with you” on suomentunut lauseella ”Nouskoon tie edessäsi”. Jos minulle noin sanoo, tulee mitä vahvimmin mieleen tien nouseminen pystyyn. Paljon paremmin alkuperäisen tarkoituksen ja merkityksen olisi ilmaissut ”Nouskoon tie myötäsi”. Ensimmäisen luvun titteli Born For A Purpose on syystä tai toisesta jäänyt kokonaan kääntämättä, ja teoksen nimen alaotsikko ”My life uncensored” on, niin… sensuroitu!
Markku Halme
Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko