Herttaista kämäisyyttä – arviossa Mäsän Viimesen päälle

Meno levyllä on kyllä periaatteessa sekä kova että sympaattinen, mutta tätä on vähän vaikea jaksaa kuunnella, kirjoittaa Niko Peltonen.

mäsä
Viimesen päälle
Luova
6,9

Sen verran olen Jyväskylän ”yläkaupungilla” pyörinyt, että uskoisin tietäväni jotain siitä viitekehyksestä, jossa tämä alun perin yhtä keikkaa varten improvisoitu, ”metapunkiksi” musiikkiaan kutsuva yhtye on syntynyt. Vastaavia paikkoja on tietysti muuallakin. Mielijohteisiin tarttuminen, ryppyotsaisuuden karttaminen ja tietynlainen herttainen kämäisyys luonnehtivat tätä eetosta. Varsinaisesta punkista se eroaa sikäli, että tekemisen kehikko on vapaa.

Kyllä Mäsäkin silti välillä kaahaa suoraviivaisen kitaravetoisesti ja on silloin itse asiassa parhaimmillaan. Esimerkiksi Momo on tehokas huutokuoron säestämä punk-iskusävelmä, jollaisia kuuntelisi mielellään koko levyllisen. Mutta hitaampi taidealternative, lelu-urut ja Lidlin saksofonit, sinne päin hoilottaminen ja yleinen sekoilu kiinnostavat Mäsää myös. Meno levyllä on kyllä periaatteessa sekä kova että sympaattinen, mutta tätä on vähän vaikea jaksaa kuunnella, tuntuu jotenkin turhan osallistavalta. Sekin kuuluu tekemisen tyyliin yläkaupungilla.