Ideana tyhjäkäynti, relevantin ja epärelevantin häilyvä raja, joutilaisuuden sekaan piilotettu suuruus – arviossa Sun Kil Moon

"Sun Kil Moonin Common as Light and Love on mittavuudessaan raskas kokonaisuus, jonka haluaisi sanoa sisältävän reilusti tyhjäkäyntiä, ellei tyhjäkäynti, relevantin ja epärelevantin häilyvä raja, joutilaisuuden sekaan piilotettu suuruus olisi koko levyn idea", kirjoittaa Joni Kling.

14.03.2017
Sun Kil Moon - Common as Light and Love Are Red Valleys of Blood
Caldo Verde
8,4 / 10

Noin kuusitoistavuotiaaksi asti minulla oli tapana päivästä toiseen selostaa tekemisiäni itselleni reaaliajassa tapahtumat kolmannessa persoonassa kirjoitetuksi tekstiksi pääni sisällä muotoillen. Mietin, onko Mark Kozelek tehnyt ehkä samaa viimeiset 50 vuotta?

On väsynyttä verrata kerta toisensa jälkeen Kozelekia Karl Ove Knausgårdiin, mutta tässä sitä taas ollaan: kun Knausgårdin Taisteluni-sarjan muisteluiden todenperäisyyttä kyseenalaistetaan – eihän kukaan voi oikeasti palauttaa mieleensä asioita noin tarkasti – unohdetaan, että kirjoittajan tärkein työkalu on tapahtumien kronikointi. He muistavat ammatikseen.

Ei tarvitse olla savant-autisti tai potea hyperthymesiaa – huonosti tunnettua oireyhtymää, joka ilmenee kourallisella vahvistettuja tapauksia siten, että nämä väitetysti muistavat elämänsä jokaisen päivän – osatakseen rakentaa muistoistaan huoneita ja huoneista katedraaleja.

Jos antiikin oraattoreille puhe oli palatsi, jonka pohjakaavan läpi he huolellisesti jokaisen kammion tutkien kävelivät, on Mark Kozelekin päässä puolestaan hotelli, jonka jokaisen huoneennumeron ja siellä vietetyn ajan hän muistaa. Elämäkerrallisuus on meidän tapamme jäsentää maailmaa ja ensyklopedisuus tuon maailmanjärjestyksen skaalan venyttämistä äärilleen.

Ja luovuus, taiteilijoiden kohdalla, on muistamista valikoiden ja lisäillen. Koska muistaessaan he samalla käsikirjoittavat omaa elämäänsä, liiottelevat itselleen mytologian, ja mikä tärkeintä, eivät anna faktojen pilata hyvää tarinaa.

Common as Light and Love Are Red Valleys of Bloodilla Kozelek vie elämäkerrallisuuden jälleen perinteisen biografian ja tiukan editoinnin ulottumattomiin. Henkiseen Ohioon, jossa hyvän maun lait ovat merkityksettömiä.

Rönsyilevä teosformaatti sijoittuu jonnekin puhelinluettelon ja reality tv:n välimaastoon. Enemmän kuin romaania tekstimassa muistuttaa tutkivaa ja listajournalismia sekaisin. Se on täynnä tarinoita, mutta Kozelekin tarinat ovat solmussa, epäkoherentteja, vailla hahmottuvaa kokonaiskuvaa segmenttien alkaessa ja loppuessa kesken, saman laulun sisällä useita kertoja vaihtuen. Vapaata assosiaatiota vailla yritystäkään pitää kertomuksen langat käsissä. Kuulijan tehtävä on järjestellä palaset, jos näkee moisen tarpeelliseksi.

Useat kappaleista ajoittuvat lyhyelle aikavälille kevään 2016 tienoilla ja kietoutuvat tiettyihin avaintapahtumiin. Kozelek suunnittelee esiintymistä Sarah Lawrence Collegessa (itse keikka on kuvattuna lämminhenkisessä kappaleessa, joka ehkä pyrkii välittämään artistin aitoa tyytyväisyyttä tekemästään työstä, ehkä jälleen turhautumista ja vaikeaa suhdetta faneihin) mutta harhautuu myös toistuvasti pohtimaan 2013 kuolleen Elisa Lamin epäselvää, meemiytynyttä kuolintapausta leikkien yksityisetsivää hotellissa, josta Lamin ruumis löydettiin.

Välillä tarinat ovat vain pelkkää valmiin efemeran kierrättämistä: Kozelek luettelee uutisista kuulemiaan ampumavälikohtauksia ja lukee ääneen managerinsa kirjoittaman tiedotteen levottomuuksien vuoksi peruuntuneesta keikasta.

Välillä ne ovat silkkaa vedätystä: popfanin ja journalistin kohtaamista kuvaavassa jaksossa Kozelek laskettelee VIP-juhlista ja teeskentelee puhuvansa puhelimessa Sufjan Stevensin kanssa. Highway Songin päätteeksi kuullaan lyhyt kertomus ”dad rock -artistin” kuolemasta. Se muistuttaa Wesley Willisin kappaleissa toisinaan kuultuja obskuureja rikosraportteja. Eric Clapton -imitaattorin tappaneen miehen triggeröidyttyä Wonderful Tonightista tämän asunnosta löytyvä cd-kokoelma luetteloidaan: Pete Yorn, Jet, Hot Hot Heat, Veruca Salt, Temple of the Dog, The Donnas, 30 Seconds to Mars – vain Hot Hot Heatin levy on poistettu muoveista.

Kozelek rakastaa detaljeja ja listoja: valmisruokia joita hän on syönyt lapsena, katsomiaan elokuvia ja televisio-ohjelmia, hotellihuoneiden numeroita. Philadelphia Copissa Kozelek listaa minuuttikaupalla David Bowien kappaleita joista pitää. Hän pitää niistä kaikista. Queen Bitch on cool Bowie-kappale, mutta niin on myös Rebel Rebel. Ja niin on myös Diamond Dogs. Jne. Välillä hän harmonisoi vapaasti ja kertoo kuinka katsoo Haukka ja lumimies -elokuvaa: kun ruudulla lentää kotka, hän hyräilee This Is Not Americaa.

Kozelekin viimeisimpien levyjen yleistunnelmaa on helppo kuvailla katkeraksi tai passiivis-aggressiviseksi. Vaikutelma saattaa johtua tekstien sisällöstä, mutta etenkin kappaleiden esitystavasta, jonka haluaisi jättää omaan arvoonsa pelkkänä muotoseikkana – harvoin countryrock-jurnuttamista ja syntetisaattorin näpläilyä lienee sovitettu missään onnistuneesti yhteen.

Common as Light and Loven lauluissa on jatkuvasti kuultavissa musiikillinen vastaanpotkiminen, alisoittaminen, soundin rujous. Sitä hallitsee äänen jännittyneisyys ja turhautuneisuus, mutta kuvattu kokemusmaailma tasapainottelee yllättävällä herkkyydellä optimismin ja toivottomuuden rinnastamisessa kuin toisiaan vaativiksi vastapareiksi.

Asiat joita Kozelek inhoaa saavat hänet vihaiseksi, asiat joista hän nauttii ihastuttavat häntä, ja nämä virtaavat jatkuvalla vuorottelulla hänen havaintojensa läpi tekstiksi. Tässä maailmassa vallitsee outo superrehellisyys, ei ole välitiloja, ei ironiaa. Iroaniantuntu syntyy ainoastaan tunnetilojen salamannopeasta vaihtelusta ja kyvystä yhdistellä niitä täysin luontevasti saman kokonaisuuden tasaväkisiksi osiksi draaman polarisoivista laeista piittaamatta. Kolikko pyörii lappeellaan niin nopeasti, että sen kaksi puolta sekoittuvat samaksi kuvaksi.

Kun Kozelek kuulostaa vihaiselta, hän kuulostaa aidosti vihaiselta. Hän on henkilö, jonka haluaisit kuvitella mahdollisimman onnellisena, sillä hänen onnellisuutensa on hyvin pientä onnellisuutta.

Hänen kuvaelmistaan suodattuvat mieluisimpina esiin ne hetket, jotka viestivät levollisuudesta hälyn äärellä. Sellainen löytyy Window Sash Weightsin alusta. Se kertoo vanhoista ruosteisista ikkunanpuitepainoista, jotka Kozelek aikoo asetella kehään takapihalleen istuttaakseen niiden keskelle pinjan. Se on sisustusblogimainen kuva, kuin laulun muotoon kirjoitettu pikkusievä Instagram-asetelma: rustiikkista kitschiä, jonka huolellisella esillepanolla alleviivata elämän saavuttaneen tasapainonsa. Näin performoidaan onnellisuutta.

Rauha löytyy banaliteeteista, ”elämän pienet asiat”, mutta niiden ilmaisemisen tapa määrittää lopputuloksen. Kozelekin ilmaisu unohtaa kaunistella, kuva on rajaamaton, rauha hukkuu apeisiin yksityiskohtiin ja assosiaatioihin jotka vuotavat sen reunojen sisään, onni kätkeytyy trivian keskelle ja teemojen levottomaan vaihteluun. Chili Lemon Peanuts -kappaleen alkupuolen Kozelek käyttää talonsa verannan ja sen esineiden kuvailuun. Kaksi antiikkikaasuvaloa, yksi jäljitelmä. Istuminen verannalla chilisitruunapähkinöitä syöden on mukavaa. Kunnes seuraa pitkä ruminaatio siitä, kuinka Kozelek rakastaan partneriaan Carolinea ja kuinka kuolevaisuuden ajatus, sen tuoma lopullinen ero tekee hänen olonsa epämiellyttäväksi, täyttää hänet levottomuudella. Kuten myös häntä Las Vegasissa ympäröivät Guns N’ Roses -t-paidat. Vatsa kasvaa. Kozelek näkee itsensä vanhana miehenä, käy salilla ettei näyttäisi kalifornialaiselta rusinalta, kiroaa älypuhelimia, kiroaa presidenttiä. Ja kaiken ahdistuksen keskellä yksittäiset zenin suvannot, jotka mekaanisesti toistuvat kappaleesta toiseen. Tavarat, lohturuoka, musiikki, äänet hänen ympärillään: linnut laulavat ti-ti-tyy-tyy-tyy, pöllöt huhuilevat huu-huu-huu ja radio puhuu-huu-huu.

Kozelekilla ei ole enää poplyyrikon tarvetta romantisoida tällaista kuvastoa, eikä pukea asioille merkityksiä ylle. Juuri siksi hän kertoo maanisten ranttien keskellä kauniista hetkistä kauniimmin kuin koskaan, koska ne todella tuntuvat aidoilta hetkiltä kielikuvien sijaan. On uskottavampaa, että ikkunanpuitepainot ovat jotain, mistä oikeasti ammentaa lämpöä, kuin puhua ikuisesta rakkaudesta jatkuvassa kuolemanpelossa.

Verilöylyuutiset keskeyttävät lähes jokaisen Common as Ligth and Loven kappaleista, tylppinä, väkivaltaisina, nopeasti mutta tasaisen varmasti tullen ja mennen, kuin katkelmina ohiajavien autojen ikkunoista tai huonosti maisemaan sovitettuina mainostauluina valtatien varrella. Ja sitten Kozelek kuvailee mintunmakuisen Klondike-jäätelöpatukan. Koska siihen tiivistyy kaikki kiltteys maailmassa.

Mitaltaan kuuden ja kymmenen minuutin väliin sijoittuvien kappaleiden seuratessa toisiaan jatkuvalla syötöllä on pakotettu miettimään, jos Kozelek sittenkin on ajanut paisuneella ilmaisulla itsensä kerronnalliseen umpikujaan.

Common as Light and Love ei enää pysty yllättämään muotokokeiluna kuten aiemmat puhelaululevyt Benji (2014) ja Universal Themes (2015.) Ennen kaikkea se on mittavuudessaan raskas kokonaisuus, jonka haluaisi sanoa sisältävän reilusti tyhjäkäyntiä, ellei tyhjäkäynti, relevantin ja epärelevantin häilyvä raja, joutilaisuuden sekaan piilotettu suuruus olisi koko levyn idea. Common as Light and Love sisältää silti liikaa hetkiä, joista tuntuu olevan mahdotonta saada mitään irti. Bergen to Trondheim toistelee Muhammed Alin ”Me? Whee!” -sitaattia loputtomasti. Levyn kestoa venyttämään räätälöidyt Seventies TV Show Theme Song ja Vague Rock Song ovat avoimesti ideattomia. Jälkimmäinen tosin kompastuu omaan tarkoituksettomuuteensa, kun Kozelek löytää tyhjiä fraaseja toistelevaan lauluunsa jälleen yllättävän kontrastin väkivallan ja sodan sekä toisilleen tuntemattomien ihmisten humaaniuden väliltä – ja samalla otsikon albumilleen. Lopuksi hän toteaa, ettei ”vague rock” luonnistu häneltä. Mieleen tulee Aku Ankan yleinen klassikkoskenaario, jossa Aku epäonnistuu jopa epäonnistumisessa.

Ehkä kaikella toistolla ja epäolennaisuuksilla on paikkansa Common as Light and Loven 130-minuuttisessa äänikirjassa. Sen jaarittelevuus täydentää itseään kattavuudessa pakkomielteisesti pitäytyvän luonteensa vuoksi. Se on 2000-luvulle tyypillinen valkoisen keski-ikäisen identiteettiprojekti, joka ei koskaan voi kasvaa täysin valmiiksi tai tyhjentäväksi, koska popmusiikki on elämänselittäjänä rajallinen, mutta aina määrällisesti paisutettavissa oleva varanto.

Sen hengenheimolaisia ovat Magnetic Fieldsin jättimäinen 50 Song Memoir ja Father John Mistyn (jota Kozelek nimittää ”Dr. John Mistyksi”) hengästyttävä, yhtä lailla laajaa tekstivyöryä seuraavalle albumille ennakoiva Pure Comedy -avautuminen. Kozelekin musiikki vastaa näitä mitassaan, mutta sisältönsä puolesta se on enemmän ohikiitävää vaikutelmaa ja pakonomaisesti tyhjennettävää työmuistia. On kuin olennaisimpiin hetkiinsä keskittyäkseen hänen täytyisi vuodattaa ulos myös kaikki häiritsevä sälä niiden ympäriltä.

Ja taiteilijana Kozelekille jokainen hetki on tärkeä. Potentiaalinen osa mytologiaa. Mahdollinen uusi alku. Kaiken kronikointi, kaiken listaaminen, kaiken säilyttäminen… Tuloksena arkipäiväisyyttä ja äärimmäistä realismia, jossa poplaulun romanttiset draamahuiput tasaantuvat ja menettävät merkityksensä. Meillä tätä tyhjyyden estetiikkaa ovat hyödyntäneet Arttu Wiskari ja Samuli Putro.

Yllättäen lähimpänä Kozelekin lyyristä tyhjiötä on kuitenkin Lana Del Reyn viimeisin single Love, jonka rutikuiva uusrealismi kasvaa anthemiksi ei-mistään. Myös Kozelek on jälleen tehnyt seinfeldiläisen albumin ”about nothing” ja sen tarkoituksena on ainoastaan täyttää yksi ehto hänen tarvehierarkiassaan, jonka hän tiivistää koostuvan ”vedestä, ruoasta ja musiikista”: asioista, jotka pitävät hänet hengissä.

Ehkä siksi Kozelekin musiikki onkin viimeisimpien albumien myötä kuulostanut kuin katumusharjoitusversiolta Van Morrisonin Payin’ Dues -nauhoista. Sopimukselliselta velvoitteelta, jota hän suorittaa itselleen. Siitä on tullut yhtä rutinoitunutta kuin hengittämisestä, mikä on osa sen kauneutta ja osa sen raskautta.

”Ajat ovat muuttuneet, ehkä en ole enää laulunkirjoittaja”, hän miettii. Kuin tiedostaen että on siirtynyt johonkin paljon sisäsyntyisempään ja välittömämpään kirjoittamisen moodiin, muuttunut kertojan sijaan eläväksi komponentiksi omassa tarinassaan.

Lisää luettavaa